Kotona jälleen...

Maanantain ja tiistain välisenä yönä laskeuduimme Helsinki-Vantaan lentokentälle, kolme päivää kestäneen kotimatkan jälkeen. Lauantaina lensimme Mombasasta Nairobiin ja seuraavana yönä Nairobista Lontooseen. Lontoossa vietimme sunnuntain ja maanantain. Ihastuin Lontoon kauniiseen arkkitehtuuriin ja ihanaan joulutunnelmaan. Sinne on päästävä vielä takaisin.

Viimeinen viikko Keniassa kului Mombasan valkealla hiekalla, turkoosin meren äärellä. Uskomaton paikka, ihan kuin paratiisi. Paratiisimaisen tunnelman tosin pilasivat aika ajoin Mombasan rantapojat. Rantapojat yrittivät kovasti tehdä tuttavuutta ja kaupata erilaisia elämyksiä, mutta meillä oli Marin kanssa tiukka linja. Olimme melko tylyjäkin, mutta se oli ainoa keino saada olla rauhassa.

Kolme kuukautta Keniassa on nyt takana. Uskomattoman rikasta aikaa tuo oli. Paljon sain nähdä, kokea ja oppia. Ehkä tärkein oppimani asia oli se, etteivät asiat ole aina välttämättä paremmin tai huonommin, vaan ne ovat eritavalla. Sekä Suomessa, että Keniassa on paljon hyvää ja arvostettavaa, mutta myös paljon epäkohtia.

Kenia jätti kyllä jäljen sydämeeni ja jonakin päivänä olisi hienoa palata takaisin katsomaan tuttuja paikkoja ja ihmisiä. Ehkäpä se jonakin päivänä onkin mahdollista, jos Jumala suo.

Arkea ja juhlaa...

Viimeistä iltaa Nairobissa. Tänään on Suomen itsenäisyyspäivä, mutta jotenkin ei ihan tunnu siltä. Kaipaan niitä sinivalkoisia kynttilöitä ja Tuntematonta sotilasta. No, ajateltiin katsoa vielä tänään Lupaus -elokuva, joka liittyy kuitenkin samaan aiheeseen. Eilen vietettiin aikaistettua itsenäisyyspäivää. Olimme Suomen suurlähettilään luona itsenäisyyspäivän juhlissa. Olihan se sellainen "kerran elämässä" -kokemus. Tuskin sitä kovin usein niin hienoihin juhliin pääsee. Oli paljon ihmisiä, hienoja pukuja, hyvää ruokaa ja juomaa, elävää musiikkia ja suurlähettilään juhlapuhe. Onneksi olin jo Kisumussa teettänyt itselleni kenialaisen juhlapuvun, jotta oli jotakin hienoa päälle pantavaa.

Toisissakin juhlissa ollaan ehditty viikon aikana olla. Viime sunnuntaina olimme Moraani-juhlissa. Moraanit ovat Masai-heimoon kuuluvia sotureita, jotka viettävät kolme vuotta elämästään metsässä opetellen erilaisia taitoja mm. leijonan tappamista. Saimme mahdollisuuden osallistua sotureiden valmistujaisjuhlaan. Mieletön mahdollisuus se olikin, sillä edes 30 vuotta Keniassa työskennellyt lähetystyöntekijä ei ollut koskaan aiemmin osallistunut Moraani-juhlaan. Kun vihdoin pääsimme perille ajettuamme pitkään keskellä pusikoita, oli meitä vastassa melkoinen yllätys. Soturit ympäröivät meidät heti ja nvain tuijottivat taukoamatta. Tuli sellainen olo, että he eivät koskaan olleet nähneet valkoista ihmistä. Ja niin se todennäköisesti olikin. Liikuimme juhla-alueella paikallisen Masai-papin johdolla. Aina kun pysähdyimme, ympärillemme kerääntyi kymmenittäin tuijottavia sotureita. Moraanit olivat vallan erikoisen näköisiä. Kaikilla heillä oli punaiseksi värjätyt hiukset, kasvoissa punaisia maalauksia ja paljon koruja. Pääsimme seuraamaan sotureiden tanssirituaalia. Miehet seisovat ringissä ja päästivät omituisia kurkkuäänteitä (ham-ham-ham). Kaksi soturi kerrallaan siirtyi ringin keskelle ja hyppivät valtavan korkeita hyppyjä, päätään heilautellen. Vaikutti siltä, että soturit olivat jonkinlaisessa transsissa. Vähän matkan päässä muutamat miehet paistoivat lehmää avotulella. Tuhansien Masaiden joukossa tunsimme itsemme aika ulkopuolisiksi ja lähdimmekin kotiin ennen pimeää. Melko erikoinen kokemus tuo juhla oli. Mielenkiintoinen, mutta hyvin vahvasti pakanallinen.

Masai-työhön tutustuimme uudelleen hiukan eri tavalla tiistaina ja keskiviikkona. Osallistuimme lastentarhan opettajien seminaariin. Seminaarissa opetettiin puiden istuttamista. (Nyt pitäisi siis sujua suomalaiseltakin puiden istuttaminen Keniassa.) Täällä muuten on hiukan erilainen sukupuolijakauma lastentarhan opettajien keskuudessa kuin Suomessa. Seminaarissa oli 15 lastentarhan opettajaa, joista vain kaksi oli naisia. Suomessa taitaa olla aikalailla toisinpäin.

Olemme siis viettäneet muutamia päiviä Masai-heimon parissa. Muuten olemme aika pitkälti tehneet Nairobissa koulutehtäviä ja hiukan tutustuneet kaupunkiin. Valtavan suuri kaupunki tämä kyllä on, oikeastaan aivan liian suuri. Liikenneruuhkat ovat aivan järkyttäviä. Vaikka Nairobi on valtava suurkaupunki, löytyy täältä myös luonnonrauhaa. Kävimme kaupungin laidalla tutustumassa kirahveihin lähietäisyydeltä, niin läheltä että kirahvi antoi suukon minulle.

Huomenna lähdemme sitten lomalle Mombasan hiekkarannoille. Toivottavasti siellä hiukan aurinko tarttuisi ihoon. Nyt pitää lähteä pakkaamaan.

Nähdään pian!

Pikkujoulutunnelmaa ja haikeutta ilmassa...

Viimeistä päivää vietetään Kisumun kodissa. Huomenna muutamme Nairobiin lopun harjoittelun ajaksi tai oikeastaan vain puoleksitoista viikoksi, koska viimeisen viikon vietämme Mombasassa lomaillen. Olen hiukan ihmetellyt, miten näin nopeasti olen kiintynyt Kisumuun, kotiimme Milimanissa ja ihmisiin, joita näkee päivittäin. On ollut hiukan vaikeaa hyvästellä ihmisiä, tietäen ettemme välttämättä tapaa enää täällä maan päällä. Erityisesti tulen kaipaamaan kotiapulaistamme Christinea ja pihapiirin toista kotiapulaista Elisabethia. Nämä kenialaiset naiset ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen ystävällisyydellään, huumorintajullaan ja sydämellisyydellään. Christine on meitä hemmotellut kerran viikossa tuoreella hedelmäsalaatilla ja opettanut meille kenialaisten ruokien tekemistä sekä pitänyt kotimme raikkaan puhtaana. Elisabeth on tuonut lievitystä koti-ikävään, leipomalla ruisleipää.

Vaikka ilmassa on viime aikoina ollut melko paljon lähdön haikeutta, on silti ehditty myös vielä tehdä paljon. Muutamassa seurakunnassa olemme vierailleet tapaamassa orpojen huoltajia, olemme käyneet ostamassa Matongon orpokodin lapsille vaatteita ja laittaneet niitä joulupaketteihin, sairaalassa ja yksityislääkärillä on tullut vierailtua, kun olemme kenialaisia ystäviä auttaneet, lukuisia kotikäyntejä olemme myös tehneet ja puukuormaakin olemme olleet kuljettamassa uuden kirkon rakennuksille. Viime viikolla tutustuimme Marin kanssa luterilaisen kirkon diakoniaprojektiin, joka vaikuttaa todella toimivalta ja monipuoliselta. Ainoa miinuspuoli projektissa on, ettei se kuitenkaan ole kokonaan paikallisten oma, koska johto ja rahoitus tulee Yhdysvalloista. Diakoniaprojektin puitteissa vierailimme kehitysvammakoululla. Koulu oli positiivinen yllätys. Kehitysvammaisille lapsille ja nuorille opetetaan elämän perustaitoja, huomioiden kehityksen taso. Kiersimme koulussa, jossa osa teki käsitöitä, toiset pesivät hampaitaan ja jotkut laittoivat ruokaa. Opettajat olivat todella kannustavia ja uskoivat todella oppilaiden kykyihin.

Vapaa-ajalla olen käynyt silloin tällöin uimassa ja ottamassa aurinkoa kotimme lähellä sijaitsevalla Nyanza klubilla. Paikka on ehkä hiukan ränsistynyt, mutta yleensä mukavan rauhallinen. Sisäänpääsymaksukin on vain 50 shillinkiä eli noin 0,50 euroa. Yleensä altaalla ei ole kuin muutama ihminen, joten tilaa uimiseen on hyvin. Eilen ajattelin meneväni viimeisen kerran Kisumussa rentoutumaan altaalle. Mutta toisin kävi. Klubilla oli ilmeisesti jonkun lapsen syntymäpäiväjuhlat. Ajattelin käydä vain nopeasti uimassa, mutta ei siitä uimisesta mitään tullut, kun altaassa oli kanssani noin 30 lasta, jotka hyppivät, roiskivat ja mekastivat. Muutaman sata metriä sain uitua pujottelemalla lasten välissä. No, muutaman viikon päästä Mombasassa toivottavasti on paremmat uintimahdollisuudet.

Arjen suuri piristys oli paketti Suomesta. (Kiitos Tiina!) Sain paketissa muun muassa joululehtiä ja joulukalenterin. Joulun aikaa olen täällä kaipaillut. Tai no, tuleehan se joulu Keniaankin. Mutta olen kaivannut pimeitä ja kylmiä iltoja, kynttilöiden polttamista, joululaulujen kuuntelua sekä jouluvalmisteluja. Suomesta tulleen joululehden olenkin sitten lukenut ahkerasti kannesta kanteen useita kertoja. Pientä jouluntuntua toi pikkujoulu, joka järjestettiin viime lauantaina. Valmistin juhlaan porkkanalaatikkoa ja imellettyä perunalaatikkoa (ensimmäistä kertaa elämässäni). Marin kanssa leivottiin vielä karjalanpiirakoitakin. Yhdessä kahden Kisumun lähetin kanssa syötiin, kuunneltiin joululauluja ja katsottiin yksi jouluelokuva.

Tänään olen tehnyt koulutehtäviä, pessyt pyykkiä, pakkaillut ja hyvästellyt ihmisiä. Seuraavan kerran taidankin kirjoitella sitten Kenian pääkaupungin vilskeestä.

Kansanjuhlan tuntua, luonnonpuistoja, villieläimiä ja Jumalan varjelusta...

Tästä tulee varsin pitkä teksti. Meillä on nimittäin ollut muutaman viikon ajan internetyhteys poikki, joten blogin kirjoittaminen on ollut mahdotonta. Nyt siis yritän kertoa, mitä kaikkea muutaman viikon aikana on tapahtunut.

Ihmiset onnittelevat toisiaan kadulla, liput liehuvat ja muutenkin on ollut varsin juhlava tunnelma täällä Kisumussa viime viikosta alkaen. Syynä on tietenkin Obaman voitto USA:n presidentin vaaleissa. Viime viikon torstaina 6.11. vietettiin kansallista vapaapäivää, jonka Kenian presidentti julisti Obaman voiton kunniaksi. Mistä tämä kaikki sitten johtuu? Niille, jotka eivät ehkä tiedä, niin Obama on puoliksi kenialainen. Obaman sukua asuu aivan tässä Kisumun lähellä, joten juhlat täällä ovat sitäkin suuremmat.

Paljon on pohdittu, miten Obaman voitto vaikuttaa Kenian tulevaisuuteen. Monilla ihmisillä tuntuu olevan ajatus, että nyt kaikki muuttuu. Toivottavaa tietenkin olisi, että asiat menisivät positiiviseen suuntaan, mutta kovin suuria ihmeitä en itse odota Obaman voiton kuitenkaan tuovan. Muutama päivä ennen vaaleja oli paikallisessa lehdessä pilapiirros, jossa sanottiin jotenkin tähän tapaan: ”mikäli Obama ei voita presidentin vaaleja, alkavat Keniassa jälleen levottomuudet”. Monet ihmiset sille naureskelivat, mutta se on kuitenkin aika totta. Suhteet ovat todella tulehtuneita eri heimojen välillä, etenkin täällä Kisumussa, joten levottomuudet olisivat hyvinkin voineet alkaa Obaman häviön myötä. Välillä tuntuu, että ihmisten pitää täällä väkisin yrittää löytää joku syy tappeluun.

Toissaviikolla oltiin perjantaista maanantaihin 31.10.-3.11. vierailemassa pääkaupungissa Nairobissa. Perjantaina käytiin valtavan suurella kirpputorilla, josta mukaan tarttuikin kolme paitaa ja kaksi korua. Lauantaina olimme päivän retkellä Hell`s Gaten luonnonpuistossa. Aivan mielettömän hieno paikka! Ajattelin, että olemme lähinnä menossa johonkin ruohokentälle eväsretkelle, mutta odotukseni osoittautuivat täysin vääriksi. Näimme paljon eläimiä mm. kirahveja, seeproja, paviaaneja ja antilooppeja. Maisemat olivat todella vaikuttavia. Teimme muutaman tunnin vaelluksen maastossa. Monessa kohtaa näytti siltä, että tästä ei voi selvitä, koska matka oli täynnä laskeutumisia pitkin märkiä kallioiden seinämiä ja alapuolella odotti virtaava vesi. Mutta niin vaan selvittiin reitistä, joskin vaatteet kurassa ja kengät märkänä, mutta hyvällä mielellä.

Sunnuntaina olimme aamulla englannin kielisessä jumalanpalveluksessa. Nautin todella paljon siitä, että saarnaava pappi oli kanadalainen, joten puheesta sai selvää. Kenialaisilla on hyvin usein todella vaikeaselkoinen aksentti puheessaan, joten kuunteleminen ja ymmärtäminen on vaikeaa. Jumalanpalveluksen jälkeen menimme syömään kiinalaiseen ravintolaan. Iltapäivällä oli lähettien tapaaminen yhden lähettiperheen kotona. Oli mukavaa nähdä Kenian lähettejä ja viettää aikaa yhdessä. Maanantaina illalla lensimme takaisin Kisumuun.

Tiistaina 4.11. olimme Ugandan rajalla päiväkerhovierailulla ja yhdellä kotikäynnillä, josta muuten saimme mukaamme elävän kanan. Kyllä hiukan omituisilta nämä afrikkalaiset lahjat toisinaan tuntuvat! Samalla kävimme katsomassa tilaa, joka oli vuokrattu uudelta työalueelta. Tilassa oli kaksi pientä huonetta, joista toinen on seurakunnan kokoontumista varten ja toinen evankelistan ”työasunto”. Todella vaatimaton paikka, mutta jostain työ on kuitenkin aloitettava. Evankelista asuu itse kaukana työpaikastaan, joten joutuu yöpymään työpaikalla pidempiä ajanjaksoja. Näkymä oli sellainen, ettei kovin moni (itseni mukaan lukien) kyllä suostuisi nukkumaan kyseisessä huoneessa, edes sänkyä ei miehellä ollut.

Kirjoitin aiemmin (ehkä kuukausi sitten) vanhasta mamasta, joka oli palanut pahasti, kun tuli oli tarttunut hänen vaatteisiinsa. Veimme maman silloin sairaalaan, mutta hänen aikansa oli tullut muuttaa Taivaan kotiin. Viime viikon torstaina 6.11. olimme maman hautajaisissa hänen kotinsa pihassa. Keniassa ihmiset haudataan omaan kotipihaan. Hautajaiset olivat alkaneet jo edellisenä päivänä, kestäneet läpi yön ja päättyivät seuraavana aamuna. Paljon oli puheita, laulua ja rukousta. Hautajaiset toimitettiin luon kielellä, joten en oikeastaan ymmärtänyt yhtään mitään puheista. Kuulemma hautajaispuheet täällä yleensä sisältävät vainajan elämän läpikäymistä melko yksityiskohtaisesti. Viimeiset viikot käydään läpi päivä päivältä ja joskus jopa tunti tunnilta. Välillä ei oikeastaan voinut mistään päätellä olevansa hautajaisissa, koska meno oli varsin vauhdikasta. Ihmiset todellakin iloitsivat hautajaisissa! He iloitsivat hyvin eletystä elämästä ja jälleennäkemisen toivosta. Koska mama oli jo vanha, hänen kuolemaansa suhtauduttiin melko tavallisena asiana. Jos vainaja olisi olut esimerkiksi yllättäen kuollut nuori ihminen, olisi tilanne ollut varsin erilainen. Kenialaiset nimittäin huutavat tuskansa ja surunsa ulos, eivät oikeastaan itke.

Lauantaina lähdettiin aamulla viikonloppulomalle Nakurun luonnonpuistoon. Viikonloppu sisälsi monenmoista ja oli varmasti tapahtumarikkain viikonloppu Keniassa olomme aikana, ainakin toistaiseksi. Heti luonnonpuistossa hotellillemme päästyä menimme syömään lounasta. Meidät ohjattiin ulos terassille. Syötiin kaikessa rauhassa ja nautittiin olostamme, kunnes yhtäkkiä lähettiystävämme ehti sanoa: ”Nyt tulee paviaani”. Ja siinä samassa suuri paviaani hyppäsi ruokapöydällemme. Paviaani alkoi kauhoa kaksin käsin ystävämme lautaselta ruokaa suuhunsa. Kovin pitkään se ei kuitenkaan ehtinyt ruokailla pöydässämme, kun hotellin henkilökunta tuli ajamaan sen pois. Muutama pelonhetki ehti tulla siinä, mutta kyllä meitä nauratti tilanne jälkikäteen paljon.

Viikonlopun aikana ajeltiin ympäri luonnonpuistoa ja nähtiin valtavasti villieläimiä todella läheltä, joskin ei onneksi enää yhtä läheltä kuin paviaani ruokapöydässämme. Näimme muun muassa sarvikuonoja, seeproja, puhveleita, kirahveja, pahkasikoja, antilooppeja sekä tuhansittain pelikaaneja ja flamingoja. Upeinta oli uros ja naaras leijonan näkeminen aivan muutaman metrin päässä autostamme. Opaskirjasen mukaan leijonia on nähty Nakurussa viimeksi 1960-luvulla. No, opaskirjanen oli tosin melko vanha. Mutta kuulimme puiston työntekijöiltä, ettei leijonan näkeminen ole mitenkään yleistä, sillä koko puistossa on neljä leijonaa ja alue on aivan valtava. Hienoja valokuvia tuli otettua ja paljon.

Sunnuntaina soitin aamulla isänpäiväpuhelun papalle Suomeen. Oli mukava vaihtaa hetki kuulumisia. Puhelun päätteeksi pappa toivotti Jumalan siunausta. Ja sitä todellakin tarvittiin seuraavien tuntien aikana! Lähdimme ajamaan hyvissä ajoin Nakurusta ja laskimme olevamme takaisin Kisumussa hiukan klo 17 jälkeen, kuitenkin reilusti ennen pimeää. Toisin kävi. Olimme ajaneet ehkä reilun tunnin, kun yhtäkkiä ylämäessä kuulimme vasemman eturenkaan pamahtavan. Lähettiystävämme sai ohjattua autoa vielä hiukan sivumpaan, kunnes se pysähtyi. Nousimme autosta ja totesimme, että pitää sitten alkaa renkaanvaihtoon. Mutta ongelma osoittautuikin melko paljon suuremmaksi. En tiedä autoista juuri mitään, mutta ilmeisesti eturenkaiden ripustus tms. oli irronnut kokonaan vasemmalta puolelta ja myös iskunvaimentimet siinä rytäkässä hajonneet.

Suomessa ei tällaisessa tilanteessa olisi varmaankaan aihetta kovin suureen pelkoon, mutta Afrikassa on. Kun muutenkin on vaara tulla ryöstetyksi, niin vielä todennäköisempää se on alueella, jossa ei ole lainkaan asutusta. Me kolme valkoista naista ehdimme muutaman minuutin seistä auton vieressä, kunnes siihen pysähtyi jo ensimmäinen paikallisten auto. Autosta nousi viisi miestä, joista neljä olivat päihtyneitä. Miehet hetken kyselivät ongelmaa ja tutkiskelivat autoa. Olimme heti pysähdyttyämme tajunneet onneksi laittaa ovet lukkoon. Muutaman minuutin sisällä paikalla oli jo useita autoja pysähtyneenä. Koska oli sunnuntai, suurin osa miehistä olivat päihtyneitä, osa alkoholista ja osa chat-huumeesta, joka on Keniassa laillista. Silloin todella pelotti. Nopeasti kävin laittamassa muutaman rukouspyynnön tekstiviestillä Suomeen ja pyysin Jumalan varjelusta tilanteeseen. Ja sitä varjelusta todella saatiin! Kaikki ainekset mihin tahansa kamalaan olivat olemassa, mutta niin vaan Jumala meistä piti huolen. Paikalle ajoi pian auto, joka oli matkalla Ugandaan. Sieltä tuli kaksi miestä, jotka sanoivat, että automme on hajonnut todella pahaan paikkaan ja he jäävät kanssamme niin pitkään, kunnes saamme luotettavaa apua, koska tienviereen emme voi keskenämme jäädä. Miehet hätistelivät paikalle pyrkiviä ihmisiä pois ja järjestivät jonkun hakemaan apua kymmenen kilometrin päässä sijaitsevasta kaupungista. Kaksi tuntia auton rikkoutumisen jälkeen paikalle saapui mekaanikko ja hinausauto. Mekaanikko oli intialainen mies, joka oli asunut koko ikänsä Keniassa. Hän ja hänen paikalliset apumiehensä korjasivat autoa noin tunnin ajan siinä tien reunassa. Auto saatiin siihen kuntoon, että mekaanikko sai ajettua sen kymmenen kilometrin päähän kaupunkiin, jossa hänellä oli autokorjaamo. Siellä miehet korjasivat autoa vielä muutaman tunnin ajan. Ei auto kuntoon tullut, mutta hiljaa ajamalla sillä pääsisi Kisumuun asti. Olimme jo hälyttäneet muutaman paikallisen ystävän meitä vastaan, jos auto ei kuitenkaan kestäisi kotiin asti ja koska pimeässä ajaminen on joka tapauksessa täällä vaarallista.

Mekaanikko oli hyvin sydämellinen ja rehellinen mies, mikä ei ole todellakaan itsestäänselvyys Keniassa. Hän kertoi, että me olimme todella olleet hengenvaarassa useampaan otteeseen. Ensinnäkin, jos auto olisi hajonnut edempänä olevassa mutkassa, olisimme todennäköisesti tippuneet rotkoon, koska vauhti olisi ollut kovempi ja auton hallinta hyvin vaikeaa. Ja toiseksi, alue jolle auto hajosi on todella vaarallista. Mekaanikko vaikutti itsekin olevan melko ihmeissään siitä, miten olimme selvinneet. Ehdimme jo miettiä, mahtavatkohan rahamme edes yhdistettyinä riittää sunnuntaina kolmen miehen, 3,5 tunnin työhön. Laskimme, että yhdessä meillä olisi noin 25 000 sillinkiä mukana. Ja jos mekaanikko voisi sitten loput kirjoittaa laskulle. Kun mies ilmoitti velottavansa meiltä 3000 sillinkiä, en ollut uskoa korviani. Se on siis noin 28-32 euroa. Suomessa kukaan ammattimies ei olisi edes tuolla summalla lähtenyt kymmenen kilometrin päähän katsomaan rikkoutunutta autoa, saati korjannut sitä monta tuntia. Mies ei suostunut ottamaan enempää rahaa, vaikka sitä hänelle tarjottiin. Hän vaan sanoi, että ostakaa rahoillanne vaikka jotakin orvoille.

Kenialaiset ystävämme olivat ehtineet tulla onneksi koko matkan meitä vastaan, joten meidän oli hyvä ajaa yhdessä heidän kanssaan. Klo 21.30 ajoimme vihdoin kotipihan porteista sisään. Aika ei ehkä tunnu kovin myöhäiseltä, mutta täällä se on aikaa, jolloin tavalliset ihmiset eivät mistään hinnasta suostu enää liikkumaan kotinsa ulkopuolella. Ihmeellisesti tämä maa muuttuu todella uhkaavaksi ja vaaralliseksi pimeällä. Olin aivan uupunut päästessämme kotiin ja lähes saman tien kaaduin sänkyyni. En ole nukkunut täällä kertaakaan niin hyvin kuin päästyäni kotiin sunnuntaina. Viimeinen ajatus ennen nukahtamistani oli, että jos Jumala haluaa jonakin päivänä mut lähettää työhönsä johonkin maailman kolkkaan, niin olen valmis lähtemään. Sunnuntain kokemukset Jumalan huolenpidosta vakuuttivat mut lopullisesti siitä, että hän on lapsensa kanssa joka hetki. Vaikka sunnuntaina pelkäsin yhdessä vaiheessa siellä tien reunassa enemmän kuin varmaan koskaan aiemmin elämässäni, niin olen äärimmäisen kiitollinen tapahtuneesta, jonka kautta sain oppia lisää Jumalan rakkaudesta.

Katulapsia, savimajoja ja uuden vuoden raketteja...

Katulapsia näkee jatkuvasti, kun liikkuu Kisumun keskustassa. Vaikka monet ihmiset pukeutuvat rikkinäisiin ja likaisiin vaatteisiin, eivät he välttämättä kuitenkaan asu kadulla. Katulapset tunnistaa hyvin usein pullosta, jota he roikuttavat suupielessään. Pullo sisältää liimaa, jota lapset ja nuoret haistelevat. Liiman haistelu turruttaa, joten katulapset haistelevat sitä selviytyäkseen kurjuudessa. Rahaa näille lapsille ei oikeastaan pitäisi antaa, koska sillä tavoin heitä ei saada pois kadulta. Katulasten parissa kuitenkin tehdään avustustyötä monien eri tahojen kautta. Näitä työmuotoja tukemalla voi parhaiten auttaa.

Viime viikon keskiviikkona olimme katulasten koululla pitämässä aamuhartauden ja muutaman oppitunnin. Aamuhartaudessa puhuimme rukouksen merkityksestä, rohkaisimme lapsia ja nuoria rukoilemaan sekä lauloimme Marin kanssa suomenkielisen laulun ”Halleluja, tunnet sydämeni”. Aamuhartauden jälkeen pidimme 7. ja 8. luokkalaisille uskonnontunnin, jonka aiheena oli ystävät ja lähimmäiset. Tunti sisälsi muun muassa keskustelua ystävyydestä sekä raamattupiirin, jossa tutustuimme Laupiaaseen samarialaiseen. Oppilaat lauloivat meille muutaman swahilin kielisen laulun ja yhdessä lauloimme ”What a friend we have in Jesus”. Aamun ensimmäisen tunnin jälkeen katulapsille tarjottiin ujia (jonkinlaista juotavaa puuroa). Myös me saimme kokea ujin parissa makuelämyksen, josta tulivat mieleen Suomen kesäiset marjat. En tiedä, miten se on mahdollista, kun kyseessä oli kuitenkin jostakin viljasta valmistettu puuro. Ujin jälkeen alkoi toinen oppitunti. Opetimme 6. luokkalaisille Pyhästä Hengestä.

Aika paljon taitaa erota nuo opetettavat asiat täällä ja Suomessa. En ainakaan muista, että Suomessa ala-asteen uskonnonkirjassa olisi opetettu esimerkiksi armolahjoista. Poikkeaa toki opetus täällä muutenkin aika paljon. Koska katulasten koulu, jossa olimme, on kirkon ylläpitämä, myös uskonnonopetus on tunnustuksellista. Kyllä se opettajan työtä helpottaa, kun saa opettaa kristinuskosta elävänä uskona eikä vaan jotain kirjatietoutta. Olimme myös yhdellä tunnilla seuraamassa paikallisen opettajan, Evanssin, opetusta. Opettaja tuntui nauttivan työstään ja oppilaat opiskelusta. Luokassa oli todella mukava ja vapautunut ilmapiiri. Tämä on kuitenkin poikkeus. Evanssin mukaan monissa kouluissa oppilaat pelkäävät opettajia, koska opettajat hyvin usein lyövät oppilaita sekä käyttävät heitä hyväkseen. Tapaamamme katulapset ovat onnellisessa asemassa, koska heillä on turvallinen koulu ja hyvät opettajat.

Katulapsia käytiin tapaamassa myös sunnuntaina. Odottelimme englanninkielisen jumalanpalveluksen alkamista aamulla yhdeksän aikoihin, mutta kuten tavallista, aikataulu ei pitänyt. Kirkon pihalla kokoontuu katulasten pyhäkoulu sunnuntaisin, joten päätimme poiketa tervehtimässä heitä. Poikia oli paikalla noin 25, iältään 8-20-vuotiaita. Harjoittelumme ohjaaja piti lyhyen puheen, me esittäydyimme sekä lauloimme ja rukoilimme yhdessä.

Seurakunnissakin ollaan taas päästy vierailemaan ja opettamaan. Viime viikon lauantaina oli Aherossa synodipäivä, jossa vierailimme. Opetin Siitä, kuinka helposti me ihmiset otamme kunnian itsellemme silloinkin, kun se kuuluu yksin Jumalalle. Aherossa saimme kuulla useampaakin loistavaa nuorten kuoroa. Afrikkalaisten rytmitaju on kyllä aivan mieletön! Erityisesti kuitenkin päivän aikana iloitsin eräästä nuorisotyönsihteeristä, joka jakoi ajatuksia sydämeltään. Hän toivoi, että nuoret huomioitaisiin paremmin seurakunnissa ja että heidät hyväksyttäisiin omana itsenään mukaan. Hänen mielestään nuoria ei tällä hetkellä arvosteta lainkaan. Ihanaa, että Afrikastakin löytyy ihmisiä, joille nuorten hyvinvointi on tärkeää!

Eilen olimme Mungoiyen seurakunnassa. Opetin aiheesta ”Jeesus on ainoa tie iankaikkiseen elämään”. Kirkkohetken jälkeen meidät kutsuttiin seurakunnan evankelistan kotiin syömään. Kodin piti olla ihan kirkon lähellä. ”Lähellä” on hyvin suhteellinen käsite täällä. Siispä saimmekin kunnon kävelyreissun pusikoiden, peltojen ja kukkuloiden poikki. Mutta mukava oli kävellä, kun oli puhdasta ilmaa hengitettävänä. Evankelistan koti ei ollut oikeastaan savimaja vaan ihan oikea talo. Suurimmaksi osaksi täällä kuitenkin savimajoja näkee ja niissä on vierailtu usein. Ruokailun jälkeen lähdimme takaisin kirkolle, tosin kiertotietä, koska kävimme muutamassa savimajassa tervehdyskäynnillä.

Iltaisin tulee niin varhain pimeää, ettei mihinkään voi oikeastaan kuuden jälkeen enään lähteä. Elokuvat ovat meitä siis iltaisin viihdyttäneet. Olemmekin katsoneet jo monia klassikoita kuten Tuntematon sotilas ja Notre Damen kellonsoittaja sekä liudan uusia tuttavuuksia. Askartelin myös muutaman päivän ajan joulukortteja (45 kappaletta). Joulukortit löytävät vastaanottajansa Matongon orpokodista.

Huomenna lähdetään jälleen pitämään raamattuopetuksia. Perjantaina lennämme Marin kanssa Nairobiin. Palaamme Kisumuun maanantaina. Nairobissa osallistumme ainakin lähettien tapaamiseen ja Kenian suomalaisten luonnonpuistoretkelle. Tällä viikolla nukkuminen öisin on ollut melko hankalaa. Naapuristossamme asuu paljon hinduja, joilla on meneillään juhla (olisiko ollut uusi vuosi tms.). Illan pimentyessä alkavat raketit paukkua hurjasti. Joskus aamuyön tunteina vasta hiljenee. Lauantaina vasta on se varsinainen juhlapäivä, mutta silloin olemmekin Nairobissa.

Levottomuutta ilmassa...

Tänään oli tarkoitus lähteä Ugandan rajalle pitämään lapsille raamattuopetusta, mutta toisin kävi. Meillä piti olla varhainen lähtö, mutta harjoitteluohjaajamme tuli kertomaan, että lähtö peruuntuu. Yöllä oli tullut viralliselta taholta viesti, että tänään on Kisumussa levottomuuksia tiedossa. Meillä ei ole mitään hätää, mutta kotipihan muurien ulkopuolelle ei tänään ole asiaa.

Viime joulukuun presidentin vaalien jälkeiset levottomuudet Keniassa saivat paljon tuhoa aikaan. Tuhansia ihmisiä kuoli ja sadattuhannet menettivät kotinsa. Levottomuudet alkoivat Kisumusta ja jäljet näkyvät vieläkin. Lähin tuhottu paikka (hotelli) on kilometrin päässä kodistamme. Eri puolilla Keniaa näkee edelleen pakolaisleirejä, joissa kotinsa menettäneet ihmiset asuvat. Tilanne on aika toivoton näiden teltoissa asuvien ihmisten kohdalla. Koska he ovat joutuneet pakenemaan henkensä edestä, ei heillä oikeastaan ole mahdollisuutta palata takaisin. Eräs kristitty nainen sanoi, että tämän maan voi pelastaa vain ihmisten nöyrtyminen Jumalan edessä ja sitä kautta anteeksianto. Siltä se todella vaikuttaa ja sitä sanomaa täällä pitää olla julistamassa.

En olekaan hetkeen kirjoittanut, koska olen ollut aika huonossa kunnossa melkein viikon ajan. Ilmeisesti jokin bakteeri (ameeba tms.) aiheutti kovat vatsakivut ja nosti kuumeen. Olen syönyt nyt yhden lääkekuurin ja olo on jo parempi. Ihan täysissä voimissa en ole, mutta eiköhän tämä tästä ala jo helpottaa.

Mitä siis edellisen blogi-tekstin jälkeen on tapahtunut? Sademetsässä oltiin viime viikolla maanantaista keskiviikkoon. Oli ihmeellistä nähdä luonnossa kaikki ne erilaiset kasvit (jotka Suomessa ovat yleensä huonekasveja), värikkäät linnut, perhoset ja erilaiset apinat. Aivan aidossa viidakossa taidettiin olla, kun puissakin kasvoi liaaneja (sellaisia, joilla Tarzan aina liikkuu paikasta toiseen). Paljon tuli käveltyä ja mikäpä sen ihanampaa kuin liikkua raikkaassa ilmassa.

Sademetsän eläinten lisäksi olen törmännyt muutamaan muuhunkin eläimeen viime aikoina. Ehkä ikävin kohtaaminen sattui eräänä yönä. Avasin jostain syystä silmäni ja moskiittoverkossani käveli suuri torakka. Uni ei siinä vaiheessa enää heti tullut silmään, joten oli pakko nousta ja myrkyttää torakka. Puolikas pullo myrkkyä kuluikin ennen kuin torakka antoi periksi. Muutkin samalla tontilla asuvat ovat viime viikkoina törmänneet useisiin torakoihin. Gekkot (joita siis näkee jatkuvasti seinillä) alkavat näyttää vallan suloisilta torakan rinnalla.

Eilen oltiin jälleen Matongossa orpokodilla. Pidettiin lapsille vähän raamattuopetusta ja leikittiin heidän kanssaan. Otettiin myös mittoja lapsista, jotta heille voidaan ostaa vähän vaatetta joululahjaksi. Orpokodilla voisi viihtyä vaikka kuinka kauan. Lapset ovat aina niin innoissaan ottamassa meidät vastaan. Vaikkei yhteistä kieltä olekaan, niin selkeä yhteys kuitenkin on.

Huominen päivä olisi tarkoitus viettää Kisumussa katulasten koululla. Pidämme Marin kanssa ensin kaikille aamuhartauden ja sen jälkeen muutaman uskonnontunnin 6. ja 7. luokkalaisille.

Yli kuukausi jo Keniassa takana. Joinakin päivinä (etenkin sairastellessa) aika on tuntunut matelevan, mutta usein miten huomaa kuinka päivät vaan kuluvat hurjan nopeasti. Toki aina silloin tällöin kaipaan kovastikin kotiin, mutta toisaalta odotan kuitenkin innolla, mitä kaikkea koettavaa on vielä edessä. Huomaan kaipaavani täällä ihmeellisiä asioita. Sellaisia asioita, joita en Suomessa ole osannut arvostaa. Heräsin eräänä aamuna uneksien suomalaisesta lihasta. Täällä ei lihaa niin kauheasti kuitenkaan ole tarjolla ja ainakaan laadultaan sitä ei kannata suomalaiseen versioon verrata. Kaipaan myös syksyn koleutta ja syysillan tunnelmaa kynttilän valossa. Kiitollisin mielin kuitenkin tätä vaihetta elän. Paljon jo takana, mutta paljon vielä edessäkin.

Kurjaa ja kaunista...

Kurjuus on nyt jotenkin näyttäytynyt hyvin konkreettisesti. Tai onhan se ollut näkyvissä koko ajan, mutta jollain tavalla lyhyen ajan sisälle on kasautunut paljon surullisia tarinoita ihmisten elämästä. Mehän asumme todellisella hienostoalueella. Meillä on muurit ympärillä, kaksi vahtikoiraa, ympärivuorokautinen pihavalvonta, kolme lukollista ovea ja vielä hälytysnappi, jos joku hätätilanne syntyy. Kaikki tämä on tarpeen, vaikka hiukan liioittelulta saattaakin tuntua. Yli 90 prosenttia maan väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella eli alle eurolla päivässä. Varakkaana länsimaalaisena on siis jatkuva riski tulla ryöstetyksi, joten omasta turvallisuudesta kannattaa pitää huolta.

Kun lähdemme esimerkiksi kotoa kauppaan, näemme matkalla kaksi eri puolta Keniasta. Lähdemme rikkaiden asuinalueelta kohti rikkaiden kauppaa. (Ja rikkaita siis olemme me suomalaiset opintotuella elävät opiskelijat.) Noin kilometrin päässä kodistamme alkaa Njalendan slummi. Slummissa asuu valtavasti ihmisiä. Kaikki slummin asukkaat eivät suinkaan ole työttömiä, vaan valtaosa on poliiseja, opettajia ja muita ihan tavallisten ammattien edustajia. Tulot vaan ovat niin huonot, ettei kunnon kotiin ole mahdollisuutta. Pahalta se tuntuu, että siitä vaan ajetaan autolla läpi pysähtymättä. No, mutta pysähtyä ei oikeastaan voikaan, jos ei halua ottaa riskiä.

Toissapäivänä olimme jälleen eräällä seurakuntavierailulla. Seurakuntalaisille opetettiin uutta tapaa tutkia yhdessä Raamattua. Työmuoto on nimeltään Ilosanomapiiri. Lähtiessämme seurakunnasta, harjoitteluohjaajamme sai puhelun. Lähdimme puhelun perässä kotikäynnille vanhan maman luokse. Matka kesti melko pitkään ja perille löytäminen oli hiukan vaikeaa. (Täällä ei muuten ole kovinkaan paljon sellaisia kylttejä, joista näkisi kilometrimääriä eri kaupunkeihin. Olen nähnyt yhden kyltin tähän mennessä. Eikä teiden nimiäkään ole kuin rikkailla alueilla. Peltikylttejä kuulemma varastetaan sitä mukaan kuin niitä tien varsiin laitetaan.)

Mama, jonka luokse menimme, oli polttanut itsensä. Hän oli majassaan tehnyt kotitöitä ja tuli oli tarttunut hänen vaatteisiinsa. Mama oli palanut todella pahasti. En ole milloinkaan nähnyt mitään sellaista. Todennäköisesti häneltä oli kuitenkin mennyt tuntoaisti, koska oli aika rauhallinen. Otimme maman ja hänen tyttärensä mukaan. Veimme heidät sairaalaan. Sairaalan pihalla näin pojan, joka oli ilmeisesti pahoinpidelty todella pahasti. Poika makasi sairaalan ovella ilman apua. Täällä ei siis saa minkäänlaista hoitoa ilman rahaa. Paljon kurjuutta näin tuolla matkalla. Suututtaa se, ettei valtio tee mitään. Kenia on todella rikas maa, mutta varallisuus vaan on jakautunut täysin epätasaisesti ja korruptio vie sitten loputkin. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Aika paljon on tämä pahuus täällä ahdistanut viime päivinä. Jotenkin vaan pahalle on annettu valtaa liian paljon ja siksi monet viattomat kärsivät.

Mutta on täällä sentään paljon hyvääkin. Useat ihmiset ovat todella sydämellisiä ja ystävällisiä. Ja monia ihmisiä on pystytty auttamaan. Yksi hyvä esimerkki on Matongon orpokoti. Eilen oltiin jälleen tapaamassa lapsia siellä. Orpokoti on pelastanut monen lapsen elämän. Henkilökunta orpokodilla on todella sydämellistä ja he välittävät orpolapsista oikeasti. Lapset ovat onnellisia ja heillä on hyvät mahdollisuudet pärjätä elämässä. Tästä saavat kiitosta myös suomalaiset, jotka ovat tukeneet orpokotia taloudellisesti useiden vuosien ajan.

Eilen koettiin myös pienoinen jännitysnäytelmä auton kanssa. Pääsimme lähtemään Matongosta vasta kun oli jo satanut yli puolituntia. Matongon tie (5km) oli siis pelkkää liukasta mutaa. Aivan käsittämätöntä, mutta autoa on todella vaikea hallita tuollaisella tiellä. Osa autoista oli juuttunut matkalla mutaan ja osa suistunut ojaan. Vaikka meillä taitava autokuski olikin, niin kyllä konkreettisesti sai huomata kuinka Jumala meistä piti huolen ja ohjasi auton turvallisesti perille. Aivan käsittämättömällä tavalla Taivaan Isä on liikenteessä varjellut meitä. Mutta emmehän me täällä omissa voimissamme ole, vaan Hänen armonsa varassa kuljemme hetken kerrallaan. Ilman rakastavaa Jumalaa en edes haluaisi olla täällä.

Meillä on vapaa viikonloppu edessä ja maanantaina lähdetään sademetsään muutamaksi päiväksi. Kohta tulee taas pimeää ja yksi päivä elämää Keniassa on jälleen eletty. Antoisaa tämä aika vaan on ollut ja varmasti tulee jatkossakin olemaan.

Olette rakkaita!