Puskassa...

Nyt voin sanoa olleeni todellakin puskassa. Muutenhan aika on pitkälti kulunut kaupungissa. En tiedä, onko ”puskalle” jokin virallinen määritelmä, mutta mulle riittää se, että autolla ajettiin jossain, missä ei varmaan koskaan ennen oltu autoa edes nähty ja loput matkasta käveltiin, koska edes kunnollisella maasturilla ei määränpäähän asti päästy.

Torstaina siis olin kahden lähetystyöntekijän kanssa pitämässä raamattupiiriä. Matka oli vallan jännittävä kokemus. Alkumatka oli ihan normaalia paikallista asfalttitietä, joka tietysti poikkeaa aika paljon monttujensa puolesta suomalaisesta asfaltista. Asfaltin jälkeen alkoi mutatie. Onneksi oli jo jonkin verran kuivunut, sillä muuten autoa olisi ollut ihan mahdoton ohjata. Kyllähän auto tuossakin osittain kuivassa mudassa heitteli jonkin verran, mutta tiellä se kuitenkin pysyi. Mutaosuuden jälkeen alkoi tie, jota ei mun mielestä ehkä enää tieksi voi edes nimittää. Jyrkkää laskeutumista kivikossa oli useamman kilometrin ajan. Maasturilla siitä kuitenkin mentiin, vaikka aika hurjaa menoa olikin. Päästiin perille vuorten keskellä sijaitsevaan pihaan, jossa oli kaksi savitaloa ja ehkä noin 20 ihmistä. Olimme tulleet evankelista-diakoni –pariskunnan kotiin. Vastaanotto oli hyvin ystävällinen. Evankelista kertoi kauhistuttavan tapahtuman noin kuukauden takaa; häneen oli iskenyt salama. On suuri ihme, että mies on hengissä, koska isku oli valtava. Pitkään luultiinkin, ettei hän voi toipua, mutta niin vaan tuo mies oli jälleen voimissaan ja täynnä kiitollisuutta.

Raamattupiirissä kävimme läpi Vuorisaarnaa. Opetin kohdasta ”Te olette maailman valo”. Aika paljon puhuin siitä, mitä tekomme viestittävät sitoutumisestamme Jumalan Sanaan. Lakia täällä kuulemma saa julistaa paljon, jos haluaa opettaa Jumalan tahdosta. Kenialaiset kristityt usein ajattelevat, että on ihan normaalia esimerkiksi varastaa ja valehdella. Evankeliumi otetaan mielellään vastaan, mutta lakia ei.

Lauantaina olin kummilapsityötä organisoivan lähetystyöntekijän kanssa kotikäynneillä Luo-heimon parissa. Tapasimme lapsia ja huoltajia, joilla on kummi Suomessa. Oli valtavan hienoa nähdä, miten paljon kummien tuella ollaan saatu aikaiseksi. Tuettavat lapset pystyvät nyt käymään koulua ja perheessä on ruokaa joka päivä. Ihmiset olivat todella kiitollisia tästä avusta. Lapset olivat onnellisen oloisia, vaikka osa heistä oli menettänyt molemmat vanhempansa ja loput jommankumman. Eräs poika totesikin, että nyt hänen on vihdoin hyvä olla, kun joku huolehtii hänestä. Kyseinen poika oli asunut useita vuosia ilman vanhempiaan ja hankkinut rahaa ruokaan kalastamalla. Nyt tuo pieni poika oli kuitenkin saanut uuden kodin ja mahdollisuuden käydä koulua.

Lauantain vierailupaikkamme sijaitsivat myös melko vaikeiden kulkuyhteyksien päässä. Yhteen kotiin mennessämme ajoimme pitkään ilman tietä ja lopulta jouduimme jättämään auton muutaman kilometrin päähän kodista, koska ylitettävänä oli muutama puro, josta autolla ei päässyt. Lähdin tietysti innolla ensimmäisen ylittämään puroa ja onnistuin melkein kaatumaan purossa virtaavaan kuraliejuun, kun muta oli niin liukasta. Myös pitkä hame tuo omat haasteensa liikkumiseen. Onneksi paikallinen karjapaimen tuli ojentamaan paimensauvansa, joten sain siitä tukea. Pääsimme siis kuivina perille taloon. Talossa asui ainakin isoäiti, hänen lapsiaan ja seitsemän orpolasta. (Välillä on vähän vaikeaa tietää, ketkä ovat ns. ydinperhettä ja ketkä sukulaisia tai naapureita. Luo-heimon parissa perhekäsitys on vielä melko erilainen, koska he ovat moniavioisia eli miehellä voi olla useita vaimoja.) Yhdellä näistä talossa asuvista orpolapsista on kummi Suomessa. Tapasimme tämän pienen pojan, joka oli hyvin arka. Mulle kerrottiin myöhemmin, että lapset saattavat pelätä valkoihoisia, koska jostain kumman syystä aikuiset toisinaan pelottelevat lapsiaan sanomalla ”mzungut (eli valkoihoiset/länsimaalaiset) syövät lapsia”. Kamalaa!

Sunnuntaina oli vapaapäivä. Aamulla olimme englanninkielisessä jumalanpalveluksessa ja iltapäivällä syömässä kiinalaisessa ravintolassa. Pitääkin joskus yrittää kertoa enemmän näistä paikallisista jumalanpalveluksista. Aika paljon poikkeaa meininki meidän tavallisista sunnuntain messuista. Tuntuu vähän siltä, että messuja ei ole oikeastaan yhtään suunniteltu, paitsi ehkä saarnan osalta. Aika tilanneherkästi mennään eteenpäin.

Paljon olen jo ehtinyt oppinut kenialaisilta kristityiltä siitä, miten luonnollista on turvautua Jumalan apuun kaikessa. Ehkä osittain se selittyy sillä, että ihmisten elämäntilanteet pakottavat turvautumaan Jumalaan, koska esimerkiksi rahaa lääkärillä käymiseen ei välttämättä ole. Mutta jotenkin usko on vaan niin luonnollinen asia täällä kristityille. Kun mennään kylään kristittyyn kotiin, heti aletaan rukoilla yhdessä. Ihmiset janoavat kuulla opetusta Raamatusta ja haluavat oppia tuntemaan Jumalaa paremmin. He ovat todella kiitollisia saadessaan kuulla Jumalan Sanaa. Voi, kunpa meillä joskus Suomessakin olisi asia näin.

Tämän viikon ohjelma on vielä aika avoinna alkuviikon osalta. Torstaina lähdemme lähettien kokoukseen Limuruun, josta palaamme maanantaina. Ehkäpä sitten taas kirjoittelen lisää.

Tapahtumarikkaat päivät ja pimeät illat...

Päivät kuluvat täällä todella nopeasti. Illalla ihmettelee vaan, että juurihan vasta heräsin. Ehkä se johtuu siitä, että päivät sisältävät niin paljon uusia asioita. Ihan pelkät arkirutiinit vievät aikaa paljon kauemmin kuin Suomessa. Tiskaamiseen saa helposti kulumaan tunnin, kun ensin keittää kuumaa vettä, tiskaa astiat ja sen jälkeen keittää jälleen vettä, jotta saa huuhdeltua astiat. Meille ei siis jostakin syystä tule lainkaan lämmintä vettä. Tosin se ei edes harmita, koska jotenkin pelkkä kylmänkin veden saaminen on jo iso ilon aihe. Se ei nimittäin ole mikään itsestäänselvyys. Tälläkin viikolla on kahtena päivänä käynyt putkimiehiä vikaa tutkimassa. Osa syy veden ajoittaiseen puuttumiseen on kaupunki, joka laskee vain silloin tällöin vettä putkistoihin. Meillä on kuitenkin myös oma vesipumppu, mutta jostain syystä vettä ei sitäkään kautta oikein ole tullut.

Iltaisin on usein sähköt poikki. En tiedä johtuuko se siitä, että melkein joka ilta on ukkostanut. Illoiksi ei siis välttämättä kannata suunnitella erityistä ohjelmaa, johon tarvitaan sähköä. Eilen saimme kuitenkin katsottua elokuvan yhden lähetystyöntekijän luona, koska sähköt olivat vain hetken poikki. Ja olemme myös saunoneet muutamaan otteeseen täällä keskellä Afrikkaa, vaikka sauna sähköllä toimiikin. Miten se saunominen onkin niin ihanaa täällä!?

Lauantaina olimme koko päivän Ugandan rajalla pienessä kylässä. Tapasimme siellä orpolapsia ja heidän kasvattivanhempiaan. Lapsia oli varmaankin noin sata. AIDSin julmuus jotenkin konkretisoitui tuona päivänä. Harjoitteluohjaajamme kertoikin meille, että kyseinen alue kamppailee todella vakavan AIDS-ongelman kanssa. Tuosta kamalasta asiasta huolimatta päivä jätti positiivisen mielen. Kenialaiset ottivat meidät sydämellisesti vastaan. Ja se vieraanvaraisuus oli aivan uskomatonta. Ihmiset, jotka kamppailevat selvitäkseen hengissä nälänhädän keskellä, tarjosivat meille maistuvan aterian. Ateria sisälsi ugalia (maissipuuroa), sukuma wikia (jotakin pinaatin tapaista kasvista mausteliemessä) sekä kanaa. Ja kaikki tämä tietysti syötiin käsillä. Ruoka oli oikea juhla-ateria. Kerroimme lapsille Hyvästä Paimenesta, joka haluaa pitää huolta jokaisesta. Lisäksi jaoimme jokaiseen sijaiskotiin villahuovan. Lapset olivat harjoitelleet meitä varten erilaisia lauluja ja runoja. Vaikka en swahilin kielestä ymmärrä kuin muutaman sanan, niin esitykset olivat koskettavia. Pienen tulkkauksen avulla sain selville, että lapset lauloivat Jumalalle kiitosta. Ja mistä nämä pienet lapset kiittivät? He kiittivät näköaistista ja kuuloaistista. Kuinka usein me muistamme olla kiitollisia kyseisistä asioista?

Maanantaina olin yhden lähetystyöntekijän kanssa orpojen lastenkodilla. Lapset olivat aivan ihania. Meillä ei ollut lainkaan yhteistä kieltä, mutta kontakti syntyi siitä huolimatta. Eräällä pojalla oli pallo kädessä, joten viittelöin häntä heittämään pallon minulle. Poika heitti ja pian olinkin pelaamassa pallolla kymmenen lapsen kanssa, jotka kiljuivat ja nauroivat riemusta.

Olen pysynyt terveenä ja saanut muutamana yönä nukuttuakin ihan hyvin. Joskin herään edelleen moskeijan rukouskutsuun aamuyöllä. Mutta olen ajatellut, että ehkä sillä on tarkoituksensa, ja niinpä olen käyttänyt heräämisen hyödyksi ja rukoillut muslimeiden puolesta, jotta heillekin saisi Kristuksen sovitustyö kirkastua.

Mari on ollut hiukan kipeänä, joten häntä saisi erityisesti muistaa rukouksin. Ensin Marilla oli jokin vatsatauti tms. ja tänään haimme hänelle lääkäriltä silmätipat silmätulehdukseen. Muuten meillä on sujunut oikein hyvin. Tänään meillä oli muuten ensimmäistä päivää apulainen töissä. Hän siivosi ja teki meille hedelmäsalaattia tuoreista hedelmistä, jotka oli aamulla torilta hakenut. Täällä hedelmäsalaatti on kuin pala taivasta maan päällä. Ei taida säilykkeistä tehty hedelmäsalaatti tämän jälkeen enää maistua.

Huomenna lähdemme opettamaan Vuorisaarnaa erääseen raamattupiiriin. Pitääkin tästä lähteä valmistelemaan opetusta. Voikaa hyvin! Olette ajatuksissa ja rukouksissa!

Perillä...

Täällä sitä ollaan, lämpimässä tai ehkä jopa kuumassa Keniassa. Lämpömittari näyttää tällä hetkellä 26 astetta lämmintä ja alkaa olla jo melko pimeää. Päivällä tietysti on sitäkin lämpimämpi ja hiostavampi.

Matkamme sujui hyvin. Lennot olivat aikatauluissaan ja matkatavaratkin saapuivat samoilla lennoilla. Maanantaina olimme noin klo 21 Nairobissa, jossa lentokentällä aikaa kului ehkä tunnin verran papereiden ja matkatavaroiden tarkistuksissa. Olimme etukäteen hiukan pelänneet, miten saisimme luotettavan taksin, joka veisi meidät hotellillemme. Oli ihanaa huomata, että tämäkin asia oli Taivaan Isän käsissä. Saimme taksikuskiksemme mukavan nuoren miehen Johnin, joka kuljetti meidät turvallisesti hotelliimme pimeässä Nairobissa. John kertoi, että näemme nyt kaksi vallan erilaista Nairobia, koska pimeällä Nairobi on melko hiljainen. Ja yllätyshän se olikin kun aamulla heräsimme hotelli Hiltonissa ja katsoimme kadulle. Katu oli täynnä autoja, ihmisiä, polkupyöriä ja vaikka mitä. (Hilton on muuten viiden tähden hotelli, joten vallan kummallinen valinta opiskelijabudjetille. Olimme kuitenkin Marin kanssa päättäneet, että kerran elämässään kai voi nukkua hienosti. No, eipä se Hilton nyt mikään kovin erityinen ollut, mutta emme me myöskään mitään ko. hotellista maksaneet. Outoa. Meillä on kuitti maksusta heinäkuulta, mutta summaa ei ole koskaan veloitettu.) Luottokuskimme John tuli hakemaan meitä lentokentälle yhden jälkeen. En ole milloinkaan pelännyt auton kyydissä niin paljon kuin silloin Nairobin ruuhkassa. Mutta selvisimme. Kiitos, Isälle, varjeluksesta!

Kisumuun saavuimme siis tiistaina klo 18.00. Lentokentällä meitä ei suinkaan ollut ensimmäisenä vastassa harjoitteluohjaajamme Tuula, vaan yli-innokkaat kenialaiset, jotka heiluttivat minkä jaksoivat meille mzunguille eli valkoihoisille. Tuula tuli kuitenkin pian ja ajoimme suoraan kotiimme Milimaniin. Meillä on aivan ihastuttava koti ja mielettömän upea piha, joka on melkein kuin jostain luontodokumentista. Meitä ja kotiamme vartioi sekä pihamies Charles että ihanat koirat Salli ja Kallu. Koirat ovat luonteeltaan aivan kuin minä ja Mari. :D

Näiden päivien aikana olemme saaneet kokea ja nähdä vaikka mitä. Olemme muun muassa saunoneet, tappaneet hämähäkkejä, paistaneet lettuja, istuneet maahanmuuttovirastossa useita tunteja, tutustuneet ihaniin kenialaisiin ja ajelleet ympäri kaupunkia. Tänään meidän oli tarkoitus käydä `moikkaamassa piispaa`, mutta piispa ei ollut paikalla. Palaamme asiaan myöhemmin uudelleen.

Huomenna lähdemme koko päivän reissulle Ugandan rajalle. Viemme orpolapsille ja heidän sijoitusperheilleen huopia. Siellä meidän on myös Marin kanssa tarkoitus pitää ensimmäinen raamattuopetus englanniksi, jota sitten tulkataan ainakin swahiliksi.

Nyt lähdemmekin valmistelemaan opetusta. Toivottavasti sen jälkeen pääsee enemmän tai vähemmän kylmään suihkuun ja vihdoin sitten myös nukkumaan. Nukkuminen onkin varsinainen taitolaji täällä. Häiriötekijöitä ovat muun muassa kuumuus, heinäsirkkojen valtavan kova siritys, kukon kieunta ja koirien haukunta. Jos näiltä kaikilta häiriötekijöiltä saa nukuttua, niin viimeistään klo 4.30 herää moskeijan rukouskutsuun. Ei kauheen kivaa! Väsymyksestä huolimatta olen varsin onnellinen täällä!

Niin, ja se osoite vielä, kun jokunen on sitä tiedustellut eli posti tulee perille (kai) kun kirjoittaa kuoreen: Anu Melkkala, P.O.Box 1203, 40100 Kisumu, Kenya.

Palailen taas, kun sähköt toimii ja on aikaa kirjoittaa. Olette rakkaita!

Viimeinen ilta Suomessa...

Istutaan Tiina kanssa kotona ja katsellaan Afrikka-leffoja. Elokuvat on tietysti vain elokuvia, mutta saa niillä vähän tunnelmaa luotua. Tosin, ei tuo elokuvamaailma ihan kamalasti kuitenkaan tällä hetkellä kiehdo, kun tietää että ihan pian pääsee itse näkemään ja kokemaan Kenian todellisuuden.

Kulunut viikonloppu on ollut täynnä herkkiä tunteita. On ollut ihanaa viettää aikaa rakkaiden ystävien kanssa, mutta haikeaa on ollut jättää jäähyväisiä. Kiitos myös kaikista puheluista ja hyvän matkan toivotuksista eri keinoin! Vaikka kolme kuukautta on oikeasti aika lyhyt aika, niin pitkä välimatka tekee lähtemisen vaikeammaksi. Olen kuitenkin onnellinen, että saan kokea näitä ikävän tunteita. Luulenpa, että ilman näitä tunteita, mulla ei olisi elämässäni näin paljon rakkaita ihmisiä, joita jäisin kaipaamaan.

Olen kiitollinen kaikista rukouksista lähellä ja kaukana! Tuntuu hyvältä lähteä rukouksella valmistettuun aikaan. Tiedän, että Taivaan Isä pitää musta huolen niin Keniassa kuin täällä Suomessakin.

Seuraavan kerran sitten kirjoittelenkin teille tuhansien kilometrien päästä. Saa nähdä, milloin pääsen seuraavan kerran tietokoneelle, jossa on toimiva nettiyhteys. Vaikka yhteyden pitäminen tulevina kuukausina saattaa olla hitaampaa ja harvempaa kuin Suomessa, niin voitte olla varmoja, että olette ajatuksissani ja rukouksissani joka päivä! Olette rakkaita!

Viikko vielä...

Jos Luoja suo ja suunnitelmat toteutuvat, viikon kuluttua tähän aikaan olemme Marin kanssa Nairobissa, Kenian pääkaupungissa. Lentomme lähtee siis aikataulun mukaan ensi maanantaina klo 7.45 Suomesta. Lontoossa on edessä pikainen vaihto (1,5h). Ja Nairobiin lennon on tarkoitus laskeutua klo 21.00. Mikäli matkatavaramme saapuvat, eivätkä esimerkiksi jää Lontooseen, meidän pitäisi päästä melko nopeasti matkaamaan lentokentältä noin 15 kilometriä hotellillemme. Jatkamme matkaa ”kotikaupunkiimme” seuraavana päivänä. Lento Nairobista Kisumuun kestää vain 50 minuuttia. Kisumun lentokentällä meitä pitäisi olla vastassa harjoitteluohjaajamme Tuula.

Kuluneet päivät ovat tuntuneet ikuisuudelta. Viime ajat ovat olleet melko raskaita henkisesti. Toisinaan oon pohtinut, mitä ihmettä oikein olen tekemässä. Välillä oon oikeasti vaan ajatellut, että sitä on tekemässä elämänsä suurinta virhettä. Mutta onneksi enemmän on ollut niitä päiviä ja hetkiä, kun oon vaan odottanut, että pääsisi jo lähtemään. Kamalan paljon koulujuttuja, matkavalmisteluita ja kaikenlaista muuta, mikä on tuottanut stressiä. No, kohta tää kai onneksi helpottaa. Odotan mielettömän paljon uutta kulttuuria, ihmisten kohtaamista, lämpöä, ihmeellisiä maisemia ja kasvattavia kokemuksia. Haluan olla palvelemassa niillä lahjoilla, joita mulle on annettu. Suurin rukoukseni onkin, että Jumala käyttäisi mua rakkautensa välikappaleena.