Pikkujoulutunnelmaa ja haikeutta ilmassa...

Viimeistä päivää vietetään Kisumun kodissa. Huomenna muutamme Nairobiin lopun harjoittelun ajaksi tai oikeastaan vain puoleksitoista viikoksi, koska viimeisen viikon vietämme Mombasassa lomaillen. Olen hiukan ihmetellyt, miten näin nopeasti olen kiintynyt Kisumuun, kotiimme Milimanissa ja ihmisiin, joita näkee päivittäin. On ollut hiukan vaikeaa hyvästellä ihmisiä, tietäen ettemme välttämättä tapaa enää täällä maan päällä. Erityisesti tulen kaipaamaan kotiapulaistamme Christinea ja pihapiirin toista kotiapulaista Elisabethia. Nämä kenialaiset naiset ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen ystävällisyydellään, huumorintajullaan ja sydämellisyydellään. Christine on meitä hemmotellut kerran viikossa tuoreella hedelmäsalaatilla ja opettanut meille kenialaisten ruokien tekemistä sekä pitänyt kotimme raikkaan puhtaana. Elisabeth on tuonut lievitystä koti-ikävään, leipomalla ruisleipää.

Vaikka ilmassa on viime aikoina ollut melko paljon lähdön haikeutta, on silti ehditty myös vielä tehdä paljon. Muutamassa seurakunnassa olemme vierailleet tapaamassa orpojen huoltajia, olemme käyneet ostamassa Matongon orpokodin lapsille vaatteita ja laittaneet niitä joulupaketteihin, sairaalassa ja yksityislääkärillä on tullut vierailtua, kun olemme kenialaisia ystäviä auttaneet, lukuisia kotikäyntejä olemme myös tehneet ja puukuormaakin olemme olleet kuljettamassa uuden kirkon rakennuksille. Viime viikolla tutustuimme Marin kanssa luterilaisen kirkon diakoniaprojektiin, joka vaikuttaa todella toimivalta ja monipuoliselta. Ainoa miinuspuoli projektissa on, ettei se kuitenkaan ole kokonaan paikallisten oma, koska johto ja rahoitus tulee Yhdysvalloista. Diakoniaprojektin puitteissa vierailimme kehitysvammakoululla. Koulu oli positiivinen yllätys. Kehitysvammaisille lapsille ja nuorille opetetaan elämän perustaitoja, huomioiden kehityksen taso. Kiersimme koulussa, jossa osa teki käsitöitä, toiset pesivät hampaitaan ja jotkut laittoivat ruokaa. Opettajat olivat todella kannustavia ja uskoivat todella oppilaiden kykyihin.

Vapaa-ajalla olen käynyt silloin tällöin uimassa ja ottamassa aurinkoa kotimme lähellä sijaitsevalla Nyanza klubilla. Paikka on ehkä hiukan ränsistynyt, mutta yleensä mukavan rauhallinen. Sisäänpääsymaksukin on vain 50 shillinkiä eli noin 0,50 euroa. Yleensä altaalla ei ole kuin muutama ihminen, joten tilaa uimiseen on hyvin. Eilen ajattelin meneväni viimeisen kerran Kisumussa rentoutumaan altaalle. Mutta toisin kävi. Klubilla oli ilmeisesti jonkun lapsen syntymäpäiväjuhlat. Ajattelin käydä vain nopeasti uimassa, mutta ei siitä uimisesta mitään tullut, kun altaassa oli kanssani noin 30 lasta, jotka hyppivät, roiskivat ja mekastivat. Muutaman sata metriä sain uitua pujottelemalla lasten välissä. No, muutaman viikon päästä Mombasassa toivottavasti on paremmat uintimahdollisuudet.

Arjen suuri piristys oli paketti Suomesta. (Kiitos Tiina!) Sain paketissa muun muassa joululehtiä ja joulukalenterin. Joulun aikaa olen täällä kaipaillut. Tai no, tuleehan se joulu Keniaankin. Mutta olen kaivannut pimeitä ja kylmiä iltoja, kynttilöiden polttamista, joululaulujen kuuntelua sekä jouluvalmisteluja. Suomesta tulleen joululehden olenkin sitten lukenut ahkerasti kannesta kanteen useita kertoja. Pientä jouluntuntua toi pikkujoulu, joka järjestettiin viime lauantaina. Valmistin juhlaan porkkanalaatikkoa ja imellettyä perunalaatikkoa (ensimmäistä kertaa elämässäni). Marin kanssa leivottiin vielä karjalanpiirakoitakin. Yhdessä kahden Kisumun lähetin kanssa syötiin, kuunneltiin joululauluja ja katsottiin yksi jouluelokuva.

Tänään olen tehnyt koulutehtäviä, pessyt pyykkiä, pakkaillut ja hyvästellyt ihmisiä. Seuraavan kerran taidankin kirjoitella sitten Kenian pääkaupungin vilskeestä.

Kansanjuhlan tuntua, luonnonpuistoja, villieläimiä ja Jumalan varjelusta...

Tästä tulee varsin pitkä teksti. Meillä on nimittäin ollut muutaman viikon ajan internetyhteys poikki, joten blogin kirjoittaminen on ollut mahdotonta. Nyt siis yritän kertoa, mitä kaikkea muutaman viikon aikana on tapahtunut.

Ihmiset onnittelevat toisiaan kadulla, liput liehuvat ja muutenkin on ollut varsin juhlava tunnelma täällä Kisumussa viime viikosta alkaen. Syynä on tietenkin Obaman voitto USA:n presidentin vaaleissa. Viime viikon torstaina 6.11. vietettiin kansallista vapaapäivää, jonka Kenian presidentti julisti Obaman voiton kunniaksi. Mistä tämä kaikki sitten johtuu? Niille, jotka eivät ehkä tiedä, niin Obama on puoliksi kenialainen. Obaman sukua asuu aivan tässä Kisumun lähellä, joten juhlat täällä ovat sitäkin suuremmat.

Paljon on pohdittu, miten Obaman voitto vaikuttaa Kenian tulevaisuuteen. Monilla ihmisillä tuntuu olevan ajatus, että nyt kaikki muuttuu. Toivottavaa tietenkin olisi, että asiat menisivät positiiviseen suuntaan, mutta kovin suuria ihmeitä en itse odota Obaman voiton kuitenkaan tuovan. Muutama päivä ennen vaaleja oli paikallisessa lehdessä pilapiirros, jossa sanottiin jotenkin tähän tapaan: ”mikäli Obama ei voita presidentin vaaleja, alkavat Keniassa jälleen levottomuudet”. Monet ihmiset sille naureskelivat, mutta se on kuitenkin aika totta. Suhteet ovat todella tulehtuneita eri heimojen välillä, etenkin täällä Kisumussa, joten levottomuudet olisivat hyvinkin voineet alkaa Obaman häviön myötä. Välillä tuntuu, että ihmisten pitää täällä väkisin yrittää löytää joku syy tappeluun.

Toissaviikolla oltiin perjantaista maanantaihin 31.10.-3.11. vierailemassa pääkaupungissa Nairobissa. Perjantaina käytiin valtavan suurella kirpputorilla, josta mukaan tarttuikin kolme paitaa ja kaksi korua. Lauantaina olimme päivän retkellä Hell`s Gaten luonnonpuistossa. Aivan mielettömän hieno paikka! Ajattelin, että olemme lähinnä menossa johonkin ruohokentälle eväsretkelle, mutta odotukseni osoittautuivat täysin vääriksi. Näimme paljon eläimiä mm. kirahveja, seeproja, paviaaneja ja antilooppeja. Maisemat olivat todella vaikuttavia. Teimme muutaman tunnin vaelluksen maastossa. Monessa kohtaa näytti siltä, että tästä ei voi selvitä, koska matka oli täynnä laskeutumisia pitkin märkiä kallioiden seinämiä ja alapuolella odotti virtaava vesi. Mutta niin vaan selvittiin reitistä, joskin vaatteet kurassa ja kengät märkänä, mutta hyvällä mielellä.

Sunnuntaina olimme aamulla englannin kielisessä jumalanpalveluksessa. Nautin todella paljon siitä, että saarnaava pappi oli kanadalainen, joten puheesta sai selvää. Kenialaisilla on hyvin usein todella vaikeaselkoinen aksentti puheessaan, joten kuunteleminen ja ymmärtäminen on vaikeaa. Jumalanpalveluksen jälkeen menimme syömään kiinalaiseen ravintolaan. Iltapäivällä oli lähettien tapaaminen yhden lähettiperheen kotona. Oli mukavaa nähdä Kenian lähettejä ja viettää aikaa yhdessä. Maanantaina illalla lensimme takaisin Kisumuun.

Tiistaina 4.11. olimme Ugandan rajalla päiväkerhovierailulla ja yhdellä kotikäynnillä, josta muuten saimme mukaamme elävän kanan. Kyllä hiukan omituisilta nämä afrikkalaiset lahjat toisinaan tuntuvat! Samalla kävimme katsomassa tilaa, joka oli vuokrattu uudelta työalueelta. Tilassa oli kaksi pientä huonetta, joista toinen on seurakunnan kokoontumista varten ja toinen evankelistan ”työasunto”. Todella vaatimaton paikka, mutta jostain työ on kuitenkin aloitettava. Evankelista asuu itse kaukana työpaikastaan, joten joutuu yöpymään työpaikalla pidempiä ajanjaksoja. Näkymä oli sellainen, ettei kovin moni (itseni mukaan lukien) kyllä suostuisi nukkumaan kyseisessä huoneessa, edes sänkyä ei miehellä ollut.

Kirjoitin aiemmin (ehkä kuukausi sitten) vanhasta mamasta, joka oli palanut pahasti, kun tuli oli tarttunut hänen vaatteisiinsa. Veimme maman silloin sairaalaan, mutta hänen aikansa oli tullut muuttaa Taivaan kotiin. Viime viikon torstaina 6.11. olimme maman hautajaisissa hänen kotinsa pihassa. Keniassa ihmiset haudataan omaan kotipihaan. Hautajaiset olivat alkaneet jo edellisenä päivänä, kestäneet läpi yön ja päättyivät seuraavana aamuna. Paljon oli puheita, laulua ja rukousta. Hautajaiset toimitettiin luon kielellä, joten en oikeastaan ymmärtänyt yhtään mitään puheista. Kuulemma hautajaispuheet täällä yleensä sisältävät vainajan elämän läpikäymistä melko yksityiskohtaisesti. Viimeiset viikot käydään läpi päivä päivältä ja joskus jopa tunti tunnilta. Välillä ei oikeastaan voinut mistään päätellä olevansa hautajaisissa, koska meno oli varsin vauhdikasta. Ihmiset todellakin iloitsivat hautajaisissa! He iloitsivat hyvin eletystä elämästä ja jälleennäkemisen toivosta. Koska mama oli jo vanha, hänen kuolemaansa suhtauduttiin melko tavallisena asiana. Jos vainaja olisi olut esimerkiksi yllättäen kuollut nuori ihminen, olisi tilanne ollut varsin erilainen. Kenialaiset nimittäin huutavat tuskansa ja surunsa ulos, eivät oikeastaan itke.

Lauantaina lähdettiin aamulla viikonloppulomalle Nakurun luonnonpuistoon. Viikonloppu sisälsi monenmoista ja oli varmasti tapahtumarikkain viikonloppu Keniassa olomme aikana, ainakin toistaiseksi. Heti luonnonpuistossa hotellillemme päästyä menimme syömään lounasta. Meidät ohjattiin ulos terassille. Syötiin kaikessa rauhassa ja nautittiin olostamme, kunnes yhtäkkiä lähettiystävämme ehti sanoa: ”Nyt tulee paviaani”. Ja siinä samassa suuri paviaani hyppäsi ruokapöydällemme. Paviaani alkoi kauhoa kaksin käsin ystävämme lautaselta ruokaa suuhunsa. Kovin pitkään se ei kuitenkaan ehtinyt ruokailla pöydässämme, kun hotellin henkilökunta tuli ajamaan sen pois. Muutama pelonhetki ehti tulla siinä, mutta kyllä meitä nauratti tilanne jälkikäteen paljon.

Viikonlopun aikana ajeltiin ympäri luonnonpuistoa ja nähtiin valtavasti villieläimiä todella läheltä, joskin ei onneksi enää yhtä läheltä kuin paviaani ruokapöydässämme. Näimme muun muassa sarvikuonoja, seeproja, puhveleita, kirahveja, pahkasikoja, antilooppeja sekä tuhansittain pelikaaneja ja flamingoja. Upeinta oli uros ja naaras leijonan näkeminen aivan muutaman metrin päässä autostamme. Opaskirjasen mukaan leijonia on nähty Nakurussa viimeksi 1960-luvulla. No, opaskirjanen oli tosin melko vanha. Mutta kuulimme puiston työntekijöiltä, ettei leijonan näkeminen ole mitenkään yleistä, sillä koko puistossa on neljä leijonaa ja alue on aivan valtava. Hienoja valokuvia tuli otettua ja paljon.

Sunnuntaina soitin aamulla isänpäiväpuhelun papalle Suomeen. Oli mukava vaihtaa hetki kuulumisia. Puhelun päätteeksi pappa toivotti Jumalan siunausta. Ja sitä todellakin tarvittiin seuraavien tuntien aikana! Lähdimme ajamaan hyvissä ajoin Nakurusta ja laskimme olevamme takaisin Kisumussa hiukan klo 17 jälkeen, kuitenkin reilusti ennen pimeää. Toisin kävi. Olimme ajaneet ehkä reilun tunnin, kun yhtäkkiä ylämäessä kuulimme vasemman eturenkaan pamahtavan. Lähettiystävämme sai ohjattua autoa vielä hiukan sivumpaan, kunnes se pysähtyi. Nousimme autosta ja totesimme, että pitää sitten alkaa renkaanvaihtoon. Mutta ongelma osoittautuikin melko paljon suuremmaksi. En tiedä autoista juuri mitään, mutta ilmeisesti eturenkaiden ripustus tms. oli irronnut kokonaan vasemmalta puolelta ja myös iskunvaimentimet siinä rytäkässä hajonneet.

Suomessa ei tällaisessa tilanteessa olisi varmaankaan aihetta kovin suureen pelkoon, mutta Afrikassa on. Kun muutenkin on vaara tulla ryöstetyksi, niin vielä todennäköisempää se on alueella, jossa ei ole lainkaan asutusta. Me kolme valkoista naista ehdimme muutaman minuutin seistä auton vieressä, kunnes siihen pysähtyi jo ensimmäinen paikallisten auto. Autosta nousi viisi miestä, joista neljä olivat päihtyneitä. Miehet hetken kyselivät ongelmaa ja tutkiskelivat autoa. Olimme heti pysähdyttyämme tajunneet onneksi laittaa ovet lukkoon. Muutaman minuutin sisällä paikalla oli jo useita autoja pysähtyneenä. Koska oli sunnuntai, suurin osa miehistä olivat päihtyneitä, osa alkoholista ja osa chat-huumeesta, joka on Keniassa laillista. Silloin todella pelotti. Nopeasti kävin laittamassa muutaman rukouspyynnön tekstiviestillä Suomeen ja pyysin Jumalan varjelusta tilanteeseen. Ja sitä varjelusta todella saatiin! Kaikki ainekset mihin tahansa kamalaan olivat olemassa, mutta niin vaan Jumala meistä piti huolen. Paikalle ajoi pian auto, joka oli matkalla Ugandaan. Sieltä tuli kaksi miestä, jotka sanoivat, että automme on hajonnut todella pahaan paikkaan ja he jäävät kanssamme niin pitkään, kunnes saamme luotettavaa apua, koska tienviereen emme voi keskenämme jäädä. Miehet hätistelivät paikalle pyrkiviä ihmisiä pois ja järjestivät jonkun hakemaan apua kymmenen kilometrin päässä sijaitsevasta kaupungista. Kaksi tuntia auton rikkoutumisen jälkeen paikalle saapui mekaanikko ja hinausauto. Mekaanikko oli intialainen mies, joka oli asunut koko ikänsä Keniassa. Hän ja hänen paikalliset apumiehensä korjasivat autoa noin tunnin ajan siinä tien reunassa. Auto saatiin siihen kuntoon, että mekaanikko sai ajettua sen kymmenen kilometrin päähän kaupunkiin, jossa hänellä oli autokorjaamo. Siellä miehet korjasivat autoa vielä muutaman tunnin ajan. Ei auto kuntoon tullut, mutta hiljaa ajamalla sillä pääsisi Kisumuun asti. Olimme jo hälyttäneet muutaman paikallisen ystävän meitä vastaan, jos auto ei kuitenkaan kestäisi kotiin asti ja koska pimeässä ajaminen on joka tapauksessa täällä vaarallista.

Mekaanikko oli hyvin sydämellinen ja rehellinen mies, mikä ei ole todellakaan itsestäänselvyys Keniassa. Hän kertoi, että me olimme todella olleet hengenvaarassa useampaan otteeseen. Ensinnäkin, jos auto olisi hajonnut edempänä olevassa mutkassa, olisimme todennäköisesti tippuneet rotkoon, koska vauhti olisi ollut kovempi ja auton hallinta hyvin vaikeaa. Ja toiseksi, alue jolle auto hajosi on todella vaarallista. Mekaanikko vaikutti itsekin olevan melko ihmeissään siitä, miten olimme selvinneet. Ehdimme jo miettiä, mahtavatkohan rahamme edes yhdistettyinä riittää sunnuntaina kolmen miehen, 3,5 tunnin työhön. Laskimme, että yhdessä meillä olisi noin 25 000 sillinkiä mukana. Ja jos mekaanikko voisi sitten loput kirjoittaa laskulle. Kun mies ilmoitti velottavansa meiltä 3000 sillinkiä, en ollut uskoa korviani. Se on siis noin 28-32 euroa. Suomessa kukaan ammattimies ei olisi edes tuolla summalla lähtenyt kymmenen kilometrin päähän katsomaan rikkoutunutta autoa, saati korjannut sitä monta tuntia. Mies ei suostunut ottamaan enempää rahaa, vaikka sitä hänelle tarjottiin. Hän vaan sanoi, että ostakaa rahoillanne vaikka jotakin orvoille.

Kenialaiset ystävämme olivat ehtineet tulla onneksi koko matkan meitä vastaan, joten meidän oli hyvä ajaa yhdessä heidän kanssaan. Klo 21.30 ajoimme vihdoin kotipihan porteista sisään. Aika ei ehkä tunnu kovin myöhäiseltä, mutta täällä se on aikaa, jolloin tavalliset ihmiset eivät mistään hinnasta suostu enää liikkumaan kotinsa ulkopuolella. Ihmeellisesti tämä maa muuttuu todella uhkaavaksi ja vaaralliseksi pimeällä. Olin aivan uupunut päästessämme kotiin ja lähes saman tien kaaduin sänkyyni. En ole nukkunut täällä kertaakaan niin hyvin kuin päästyäni kotiin sunnuntaina. Viimeinen ajatus ennen nukahtamistani oli, että jos Jumala haluaa jonakin päivänä mut lähettää työhönsä johonkin maailman kolkkaan, niin olen valmis lähtemään. Sunnuntain kokemukset Jumalan huolenpidosta vakuuttivat mut lopullisesti siitä, että hän on lapsensa kanssa joka hetki. Vaikka sunnuntaina pelkäsin yhdessä vaiheessa siellä tien reunassa enemmän kuin varmaan koskaan aiemmin elämässäni, niin olen äärimmäisen kiitollinen tapahtuneesta, jonka kautta sain oppia lisää Jumalan rakkaudesta.