Katulapsia, savimajoja ja uuden vuoden raketteja...

Katulapsia näkee jatkuvasti, kun liikkuu Kisumun keskustassa. Vaikka monet ihmiset pukeutuvat rikkinäisiin ja likaisiin vaatteisiin, eivät he välttämättä kuitenkaan asu kadulla. Katulapset tunnistaa hyvin usein pullosta, jota he roikuttavat suupielessään. Pullo sisältää liimaa, jota lapset ja nuoret haistelevat. Liiman haistelu turruttaa, joten katulapset haistelevat sitä selviytyäkseen kurjuudessa. Rahaa näille lapsille ei oikeastaan pitäisi antaa, koska sillä tavoin heitä ei saada pois kadulta. Katulasten parissa kuitenkin tehdään avustustyötä monien eri tahojen kautta. Näitä työmuotoja tukemalla voi parhaiten auttaa.

Viime viikon keskiviikkona olimme katulasten koululla pitämässä aamuhartauden ja muutaman oppitunnin. Aamuhartaudessa puhuimme rukouksen merkityksestä, rohkaisimme lapsia ja nuoria rukoilemaan sekä lauloimme Marin kanssa suomenkielisen laulun ”Halleluja, tunnet sydämeni”. Aamuhartauden jälkeen pidimme 7. ja 8. luokkalaisille uskonnontunnin, jonka aiheena oli ystävät ja lähimmäiset. Tunti sisälsi muun muassa keskustelua ystävyydestä sekä raamattupiirin, jossa tutustuimme Laupiaaseen samarialaiseen. Oppilaat lauloivat meille muutaman swahilin kielisen laulun ja yhdessä lauloimme ”What a friend we have in Jesus”. Aamun ensimmäisen tunnin jälkeen katulapsille tarjottiin ujia (jonkinlaista juotavaa puuroa). Myös me saimme kokea ujin parissa makuelämyksen, josta tulivat mieleen Suomen kesäiset marjat. En tiedä, miten se on mahdollista, kun kyseessä oli kuitenkin jostakin viljasta valmistettu puuro. Ujin jälkeen alkoi toinen oppitunti. Opetimme 6. luokkalaisille Pyhästä Hengestä.

Aika paljon taitaa erota nuo opetettavat asiat täällä ja Suomessa. En ainakaan muista, että Suomessa ala-asteen uskonnonkirjassa olisi opetettu esimerkiksi armolahjoista. Poikkeaa toki opetus täällä muutenkin aika paljon. Koska katulasten koulu, jossa olimme, on kirkon ylläpitämä, myös uskonnonopetus on tunnustuksellista. Kyllä se opettajan työtä helpottaa, kun saa opettaa kristinuskosta elävänä uskona eikä vaan jotain kirjatietoutta. Olimme myös yhdellä tunnilla seuraamassa paikallisen opettajan, Evanssin, opetusta. Opettaja tuntui nauttivan työstään ja oppilaat opiskelusta. Luokassa oli todella mukava ja vapautunut ilmapiiri. Tämä on kuitenkin poikkeus. Evanssin mukaan monissa kouluissa oppilaat pelkäävät opettajia, koska opettajat hyvin usein lyövät oppilaita sekä käyttävät heitä hyväkseen. Tapaamamme katulapset ovat onnellisessa asemassa, koska heillä on turvallinen koulu ja hyvät opettajat.

Katulapsia käytiin tapaamassa myös sunnuntaina. Odottelimme englanninkielisen jumalanpalveluksen alkamista aamulla yhdeksän aikoihin, mutta kuten tavallista, aikataulu ei pitänyt. Kirkon pihalla kokoontuu katulasten pyhäkoulu sunnuntaisin, joten päätimme poiketa tervehtimässä heitä. Poikia oli paikalla noin 25, iältään 8-20-vuotiaita. Harjoittelumme ohjaaja piti lyhyen puheen, me esittäydyimme sekä lauloimme ja rukoilimme yhdessä.

Seurakunnissakin ollaan taas päästy vierailemaan ja opettamaan. Viime viikon lauantaina oli Aherossa synodipäivä, jossa vierailimme. Opetin Siitä, kuinka helposti me ihmiset otamme kunnian itsellemme silloinkin, kun se kuuluu yksin Jumalalle. Aherossa saimme kuulla useampaakin loistavaa nuorten kuoroa. Afrikkalaisten rytmitaju on kyllä aivan mieletön! Erityisesti kuitenkin päivän aikana iloitsin eräästä nuorisotyönsihteeristä, joka jakoi ajatuksia sydämeltään. Hän toivoi, että nuoret huomioitaisiin paremmin seurakunnissa ja että heidät hyväksyttäisiin omana itsenään mukaan. Hänen mielestään nuoria ei tällä hetkellä arvosteta lainkaan. Ihanaa, että Afrikastakin löytyy ihmisiä, joille nuorten hyvinvointi on tärkeää!

Eilen olimme Mungoiyen seurakunnassa. Opetin aiheesta ”Jeesus on ainoa tie iankaikkiseen elämään”. Kirkkohetken jälkeen meidät kutsuttiin seurakunnan evankelistan kotiin syömään. Kodin piti olla ihan kirkon lähellä. ”Lähellä” on hyvin suhteellinen käsite täällä. Siispä saimmekin kunnon kävelyreissun pusikoiden, peltojen ja kukkuloiden poikki. Mutta mukava oli kävellä, kun oli puhdasta ilmaa hengitettävänä. Evankelistan koti ei ollut oikeastaan savimaja vaan ihan oikea talo. Suurimmaksi osaksi täällä kuitenkin savimajoja näkee ja niissä on vierailtu usein. Ruokailun jälkeen lähdimme takaisin kirkolle, tosin kiertotietä, koska kävimme muutamassa savimajassa tervehdyskäynnillä.

Iltaisin tulee niin varhain pimeää, ettei mihinkään voi oikeastaan kuuden jälkeen enään lähteä. Elokuvat ovat meitä siis iltaisin viihdyttäneet. Olemmekin katsoneet jo monia klassikoita kuten Tuntematon sotilas ja Notre Damen kellonsoittaja sekä liudan uusia tuttavuuksia. Askartelin myös muutaman päivän ajan joulukortteja (45 kappaletta). Joulukortit löytävät vastaanottajansa Matongon orpokodista.

Huomenna lähdetään jälleen pitämään raamattuopetuksia. Perjantaina lennämme Marin kanssa Nairobiin. Palaamme Kisumuun maanantaina. Nairobissa osallistumme ainakin lähettien tapaamiseen ja Kenian suomalaisten luonnonpuistoretkelle. Tällä viikolla nukkuminen öisin on ollut melko hankalaa. Naapuristossamme asuu paljon hinduja, joilla on meneillään juhla (olisiko ollut uusi vuosi tms.). Illan pimentyessä alkavat raketit paukkua hurjasti. Joskus aamuyön tunteina vasta hiljenee. Lauantaina vasta on se varsinainen juhlapäivä, mutta silloin olemmekin Nairobissa.

Levottomuutta ilmassa...

Tänään oli tarkoitus lähteä Ugandan rajalle pitämään lapsille raamattuopetusta, mutta toisin kävi. Meillä piti olla varhainen lähtö, mutta harjoitteluohjaajamme tuli kertomaan, että lähtö peruuntuu. Yöllä oli tullut viralliselta taholta viesti, että tänään on Kisumussa levottomuuksia tiedossa. Meillä ei ole mitään hätää, mutta kotipihan muurien ulkopuolelle ei tänään ole asiaa.

Viime joulukuun presidentin vaalien jälkeiset levottomuudet Keniassa saivat paljon tuhoa aikaan. Tuhansia ihmisiä kuoli ja sadattuhannet menettivät kotinsa. Levottomuudet alkoivat Kisumusta ja jäljet näkyvät vieläkin. Lähin tuhottu paikka (hotelli) on kilometrin päässä kodistamme. Eri puolilla Keniaa näkee edelleen pakolaisleirejä, joissa kotinsa menettäneet ihmiset asuvat. Tilanne on aika toivoton näiden teltoissa asuvien ihmisten kohdalla. Koska he ovat joutuneet pakenemaan henkensä edestä, ei heillä oikeastaan ole mahdollisuutta palata takaisin. Eräs kristitty nainen sanoi, että tämän maan voi pelastaa vain ihmisten nöyrtyminen Jumalan edessä ja sitä kautta anteeksianto. Siltä se todella vaikuttaa ja sitä sanomaa täällä pitää olla julistamassa.

En olekaan hetkeen kirjoittanut, koska olen ollut aika huonossa kunnossa melkein viikon ajan. Ilmeisesti jokin bakteeri (ameeba tms.) aiheutti kovat vatsakivut ja nosti kuumeen. Olen syönyt nyt yhden lääkekuurin ja olo on jo parempi. Ihan täysissä voimissa en ole, mutta eiköhän tämä tästä ala jo helpottaa.

Mitä siis edellisen blogi-tekstin jälkeen on tapahtunut? Sademetsässä oltiin viime viikolla maanantaista keskiviikkoon. Oli ihmeellistä nähdä luonnossa kaikki ne erilaiset kasvit (jotka Suomessa ovat yleensä huonekasveja), värikkäät linnut, perhoset ja erilaiset apinat. Aivan aidossa viidakossa taidettiin olla, kun puissakin kasvoi liaaneja (sellaisia, joilla Tarzan aina liikkuu paikasta toiseen). Paljon tuli käveltyä ja mikäpä sen ihanampaa kuin liikkua raikkaassa ilmassa.

Sademetsän eläinten lisäksi olen törmännyt muutamaan muuhunkin eläimeen viime aikoina. Ehkä ikävin kohtaaminen sattui eräänä yönä. Avasin jostain syystä silmäni ja moskiittoverkossani käveli suuri torakka. Uni ei siinä vaiheessa enää heti tullut silmään, joten oli pakko nousta ja myrkyttää torakka. Puolikas pullo myrkkyä kuluikin ennen kuin torakka antoi periksi. Muutkin samalla tontilla asuvat ovat viime viikkoina törmänneet useisiin torakoihin. Gekkot (joita siis näkee jatkuvasti seinillä) alkavat näyttää vallan suloisilta torakan rinnalla.

Eilen oltiin jälleen Matongossa orpokodilla. Pidettiin lapsille vähän raamattuopetusta ja leikittiin heidän kanssaan. Otettiin myös mittoja lapsista, jotta heille voidaan ostaa vähän vaatetta joululahjaksi. Orpokodilla voisi viihtyä vaikka kuinka kauan. Lapset ovat aina niin innoissaan ottamassa meidät vastaan. Vaikkei yhteistä kieltä olekaan, niin selkeä yhteys kuitenkin on.

Huominen päivä olisi tarkoitus viettää Kisumussa katulasten koululla. Pidämme Marin kanssa ensin kaikille aamuhartauden ja sen jälkeen muutaman uskonnontunnin 6. ja 7. luokkalaisille.

Yli kuukausi jo Keniassa takana. Joinakin päivinä (etenkin sairastellessa) aika on tuntunut matelevan, mutta usein miten huomaa kuinka päivät vaan kuluvat hurjan nopeasti. Toki aina silloin tällöin kaipaan kovastikin kotiin, mutta toisaalta odotan kuitenkin innolla, mitä kaikkea koettavaa on vielä edessä. Huomaan kaipaavani täällä ihmeellisiä asioita. Sellaisia asioita, joita en Suomessa ole osannut arvostaa. Heräsin eräänä aamuna uneksien suomalaisesta lihasta. Täällä ei lihaa niin kauheasti kuitenkaan ole tarjolla ja ainakaan laadultaan sitä ei kannata suomalaiseen versioon verrata. Kaipaan myös syksyn koleutta ja syysillan tunnelmaa kynttilän valossa. Kiitollisin mielin kuitenkin tätä vaihetta elän. Paljon jo takana, mutta paljon vielä edessäkin.

Kurjaa ja kaunista...

Kurjuus on nyt jotenkin näyttäytynyt hyvin konkreettisesti. Tai onhan se ollut näkyvissä koko ajan, mutta jollain tavalla lyhyen ajan sisälle on kasautunut paljon surullisia tarinoita ihmisten elämästä. Mehän asumme todellisella hienostoalueella. Meillä on muurit ympärillä, kaksi vahtikoiraa, ympärivuorokautinen pihavalvonta, kolme lukollista ovea ja vielä hälytysnappi, jos joku hätätilanne syntyy. Kaikki tämä on tarpeen, vaikka hiukan liioittelulta saattaakin tuntua. Yli 90 prosenttia maan väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella eli alle eurolla päivässä. Varakkaana länsimaalaisena on siis jatkuva riski tulla ryöstetyksi, joten omasta turvallisuudesta kannattaa pitää huolta.

Kun lähdemme esimerkiksi kotoa kauppaan, näemme matkalla kaksi eri puolta Keniasta. Lähdemme rikkaiden asuinalueelta kohti rikkaiden kauppaa. (Ja rikkaita siis olemme me suomalaiset opintotuella elävät opiskelijat.) Noin kilometrin päässä kodistamme alkaa Njalendan slummi. Slummissa asuu valtavasti ihmisiä. Kaikki slummin asukkaat eivät suinkaan ole työttömiä, vaan valtaosa on poliiseja, opettajia ja muita ihan tavallisten ammattien edustajia. Tulot vaan ovat niin huonot, ettei kunnon kotiin ole mahdollisuutta. Pahalta se tuntuu, että siitä vaan ajetaan autolla läpi pysähtymättä. No, mutta pysähtyä ei oikeastaan voikaan, jos ei halua ottaa riskiä.

Toissapäivänä olimme jälleen eräällä seurakuntavierailulla. Seurakuntalaisille opetettiin uutta tapaa tutkia yhdessä Raamattua. Työmuoto on nimeltään Ilosanomapiiri. Lähtiessämme seurakunnasta, harjoitteluohjaajamme sai puhelun. Lähdimme puhelun perässä kotikäynnille vanhan maman luokse. Matka kesti melko pitkään ja perille löytäminen oli hiukan vaikeaa. (Täällä ei muuten ole kovinkaan paljon sellaisia kylttejä, joista näkisi kilometrimääriä eri kaupunkeihin. Olen nähnyt yhden kyltin tähän mennessä. Eikä teiden nimiäkään ole kuin rikkailla alueilla. Peltikylttejä kuulemma varastetaan sitä mukaan kuin niitä tien varsiin laitetaan.)

Mama, jonka luokse menimme, oli polttanut itsensä. Hän oli majassaan tehnyt kotitöitä ja tuli oli tarttunut hänen vaatteisiinsa. Mama oli palanut todella pahasti. En ole milloinkaan nähnyt mitään sellaista. Todennäköisesti häneltä oli kuitenkin mennyt tuntoaisti, koska oli aika rauhallinen. Otimme maman ja hänen tyttärensä mukaan. Veimme heidät sairaalaan. Sairaalan pihalla näin pojan, joka oli ilmeisesti pahoinpidelty todella pahasti. Poika makasi sairaalan ovella ilman apua. Täällä ei siis saa minkäänlaista hoitoa ilman rahaa. Paljon kurjuutta näin tuolla matkalla. Suututtaa se, ettei valtio tee mitään. Kenia on todella rikas maa, mutta varallisuus vaan on jakautunut täysin epätasaisesti ja korruptio vie sitten loputkin. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Aika paljon on tämä pahuus täällä ahdistanut viime päivinä. Jotenkin vaan pahalle on annettu valtaa liian paljon ja siksi monet viattomat kärsivät.

Mutta on täällä sentään paljon hyvääkin. Useat ihmiset ovat todella sydämellisiä ja ystävällisiä. Ja monia ihmisiä on pystytty auttamaan. Yksi hyvä esimerkki on Matongon orpokoti. Eilen oltiin jälleen tapaamassa lapsia siellä. Orpokoti on pelastanut monen lapsen elämän. Henkilökunta orpokodilla on todella sydämellistä ja he välittävät orpolapsista oikeasti. Lapset ovat onnellisia ja heillä on hyvät mahdollisuudet pärjätä elämässä. Tästä saavat kiitosta myös suomalaiset, jotka ovat tukeneet orpokotia taloudellisesti useiden vuosien ajan.

Eilen koettiin myös pienoinen jännitysnäytelmä auton kanssa. Pääsimme lähtemään Matongosta vasta kun oli jo satanut yli puolituntia. Matongon tie (5km) oli siis pelkkää liukasta mutaa. Aivan käsittämätöntä, mutta autoa on todella vaikea hallita tuollaisella tiellä. Osa autoista oli juuttunut matkalla mutaan ja osa suistunut ojaan. Vaikka meillä taitava autokuski olikin, niin kyllä konkreettisesti sai huomata kuinka Jumala meistä piti huolen ja ohjasi auton turvallisesti perille. Aivan käsittämättömällä tavalla Taivaan Isä on liikenteessä varjellut meitä. Mutta emmehän me täällä omissa voimissamme ole, vaan Hänen armonsa varassa kuljemme hetken kerrallaan. Ilman rakastavaa Jumalaa en edes haluaisi olla täällä.

Meillä on vapaa viikonloppu edessä ja maanantaina lähdetään sademetsään muutamaksi päiväksi. Kohta tulee taas pimeää ja yksi päivä elämää Keniassa on jälleen eletty. Antoisaa tämä aika vaan on ollut ja varmasti tulee jatkossakin olemaan.

Olette rakkaita!

Kisumun kodissa jälleen...

Eilen palattiin takaisin Kisumuun. Lähdettiin viime viikon torstaina lähettien kokoukseen Limuruun. Limuru sijaitsee melko lähellä Nairobia, joten ajomatka kesti lyhyen pysähdyksen kanssa noin 5-6 tuntia. Onneksi tie kuitenkin oli melko hyvä ja maisemat aivan uskomattoman kauniit! Korkeuserot olivat hurjan suuria, kun ajettiin ylös vuorella ja taas hetken kuluttua alas. Todennäköisesti juuri näistä korkeusvaihteluista johtuen sain kovan päänsäryn molempina matkustuspäivinä. Menomatkalla nähtiin valtava parvi vaaleanpunaisia flamingoja ja vilkkaasti liikennöidyn tien vieressä meitä olivat tervehtimässä myös seeprat. Ihmeellinen tämä Afrikan luonto!

Brackenhurstin hotelli-/kokouspaikka Limurussa oli mielettömän upea paikka! Se sijaitsee yli 2,2 kilometrin korkeudessa. Korkeuden huomasi pian hapenottokyvyn vaikeutena, koska ilma korkealla on jo melko ohutta. Ihanaa oli nukkua ilman moskiittoverkkoa, koska hyttyset eivät selviä hengissä noin korkealla. Meillä oli Marin kanssa yhteinen huone, jossa molemmilla oli oma parisänky. Totesimmekin pian, että kyseinen paikka voittaa Hiltonin (viiden tähden hotelli, jossa yövyimme ensimmäisen yön Nairobissa) mennen tullen.

Päivät Brackenhurstissa kuluivat melko pitkälti muutaman lähettiperheen lapsien kanssa. Meillä oli Marin kanssa ”paimennettavana” kolme 10-14-vuotiasta poikaa. Poikien kanssa pelasimme korttipelejä ja mölkkyä sekä leikimme piilosta ja kirkonrottaa. Pojat kävivät myös kokeilemassa muutamia kertoja seinäkiipeilyä. Iltaisin meillä oli yhteistä ohjelmaa koko porukan kanssa. Poikien kanssa oli ihan mukavaa leikkiä, mutta totesinpa jälleen kerran ettei lapsi-/varhaisnuorisotyö ole se mun juttuni. Äärimmäisen paljon nautin hetkistä, jolloin sain kuulla erilaisia tapahtumia lähetyskentältä. Oli todella antoisaa saada kuulla erilaisten lähettien työstä ja heidän kokemuksistaan. Kyllä se oma lähetyskutsu sai jälleen kerran vahvistusta.

Hiukan olen viime aikoina pohdiskellut tuon Lariam –malarialääkkeen sopivuutta. Olen huomannut, että vähän niin kuin tunteet olisivat kadonneet lääkkeen vaikutuksesta. Eihän se nyt kovin vakavaa ole, mutta olisi se kuitenkin kiva tuntea erilaisia tunteita enemmän. Luulisi ainakin, että Keniassa oleminen vaikuttaisi enemmän. Mutta seurailen nyt vielä tilannetta muutaman viikon ja vaihdan sitten lääkkeen, jos tilanne ei ole yhtään muuttunut.

Tänään vietämme vapaapäivää lepäilemällä kotona. Viime viikolla muuten vietin todella antoisan vapaapäivän lähistöllä sijaitsevalla Njanza –clubilla aurinkoa ottaen ja uiden. (Aurinkoa tosin sain jälleen kerran hiukan liikaa, koska selkä paloi, muttei onneksi pahasti.) Ihana paikka! Sisäänpääsymaksu eli päiväjäsenyyskään ei päätä huimaa (100ksh = 1 euro), joten tuota voi harrastaa enemmänkin. Huomenna lähdemme pitämään jälleen raamattupiiriä johonkin päin Länsi-Keniaa. Meillä on täällä Kisumussa tällä viikolla vieraana eräs raamattuopettaja Suomesta, joka on entinen Japanin lähetti. Äärimmäisen viisas nainen. Hänen juttujaan on ilo kuunnella!

Nyt lähden laittamaan pyykit kuivumaan, jotta saan vielä tänään silitettyä itselleni huomiseksi vaatteita. (Kaikki ulkona kuivatetut vaatteet pitää silittää, koska pihassamme on mangopuu. Mangopuun takia vaatteisiin saattaa munia mangokärpäsiä.)

Puskassa...

Nyt voin sanoa olleeni todellakin puskassa. Muutenhan aika on pitkälti kulunut kaupungissa. En tiedä, onko ”puskalle” jokin virallinen määritelmä, mutta mulle riittää se, että autolla ajettiin jossain, missä ei varmaan koskaan ennen oltu autoa edes nähty ja loput matkasta käveltiin, koska edes kunnollisella maasturilla ei määränpäähän asti päästy.

Torstaina siis olin kahden lähetystyöntekijän kanssa pitämässä raamattupiiriä. Matka oli vallan jännittävä kokemus. Alkumatka oli ihan normaalia paikallista asfalttitietä, joka tietysti poikkeaa aika paljon monttujensa puolesta suomalaisesta asfaltista. Asfaltin jälkeen alkoi mutatie. Onneksi oli jo jonkin verran kuivunut, sillä muuten autoa olisi ollut ihan mahdoton ohjata. Kyllähän auto tuossakin osittain kuivassa mudassa heitteli jonkin verran, mutta tiellä se kuitenkin pysyi. Mutaosuuden jälkeen alkoi tie, jota ei mun mielestä ehkä enää tieksi voi edes nimittää. Jyrkkää laskeutumista kivikossa oli useamman kilometrin ajan. Maasturilla siitä kuitenkin mentiin, vaikka aika hurjaa menoa olikin. Päästiin perille vuorten keskellä sijaitsevaan pihaan, jossa oli kaksi savitaloa ja ehkä noin 20 ihmistä. Olimme tulleet evankelista-diakoni –pariskunnan kotiin. Vastaanotto oli hyvin ystävällinen. Evankelista kertoi kauhistuttavan tapahtuman noin kuukauden takaa; häneen oli iskenyt salama. On suuri ihme, että mies on hengissä, koska isku oli valtava. Pitkään luultiinkin, ettei hän voi toipua, mutta niin vaan tuo mies oli jälleen voimissaan ja täynnä kiitollisuutta.

Raamattupiirissä kävimme läpi Vuorisaarnaa. Opetin kohdasta ”Te olette maailman valo”. Aika paljon puhuin siitä, mitä tekomme viestittävät sitoutumisestamme Jumalan Sanaan. Lakia täällä kuulemma saa julistaa paljon, jos haluaa opettaa Jumalan tahdosta. Kenialaiset kristityt usein ajattelevat, että on ihan normaalia esimerkiksi varastaa ja valehdella. Evankeliumi otetaan mielellään vastaan, mutta lakia ei.

Lauantaina olin kummilapsityötä organisoivan lähetystyöntekijän kanssa kotikäynneillä Luo-heimon parissa. Tapasimme lapsia ja huoltajia, joilla on kummi Suomessa. Oli valtavan hienoa nähdä, miten paljon kummien tuella ollaan saatu aikaiseksi. Tuettavat lapset pystyvät nyt käymään koulua ja perheessä on ruokaa joka päivä. Ihmiset olivat todella kiitollisia tästä avusta. Lapset olivat onnellisen oloisia, vaikka osa heistä oli menettänyt molemmat vanhempansa ja loput jommankumman. Eräs poika totesikin, että nyt hänen on vihdoin hyvä olla, kun joku huolehtii hänestä. Kyseinen poika oli asunut useita vuosia ilman vanhempiaan ja hankkinut rahaa ruokaan kalastamalla. Nyt tuo pieni poika oli kuitenkin saanut uuden kodin ja mahdollisuuden käydä koulua.

Lauantain vierailupaikkamme sijaitsivat myös melko vaikeiden kulkuyhteyksien päässä. Yhteen kotiin mennessämme ajoimme pitkään ilman tietä ja lopulta jouduimme jättämään auton muutaman kilometrin päähän kodista, koska ylitettävänä oli muutama puro, josta autolla ei päässyt. Lähdin tietysti innolla ensimmäisen ylittämään puroa ja onnistuin melkein kaatumaan purossa virtaavaan kuraliejuun, kun muta oli niin liukasta. Myös pitkä hame tuo omat haasteensa liikkumiseen. Onneksi paikallinen karjapaimen tuli ojentamaan paimensauvansa, joten sain siitä tukea. Pääsimme siis kuivina perille taloon. Talossa asui ainakin isoäiti, hänen lapsiaan ja seitsemän orpolasta. (Välillä on vähän vaikeaa tietää, ketkä ovat ns. ydinperhettä ja ketkä sukulaisia tai naapureita. Luo-heimon parissa perhekäsitys on vielä melko erilainen, koska he ovat moniavioisia eli miehellä voi olla useita vaimoja.) Yhdellä näistä talossa asuvista orpolapsista on kummi Suomessa. Tapasimme tämän pienen pojan, joka oli hyvin arka. Mulle kerrottiin myöhemmin, että lapset saattavat pelätä valkoihoisia, koska jostain kumman syystä aikuiset toisinaan pelottelevat lapsiaan sanomalla ”mzungut (eli valkoihoiset/länsimaalaiset) syövät lapsia”. Kamalaa!

Sunnuntaina oli vapaapäivä. Aamulla olimme englanninkielisessä jumalanpalveluksessa ja iltapäivällä syömässä kiinalaisessa ravintolassa. Pitääkin joskus yrittää kertoa enemmän näistä paikallisista jumalanpalveluksista. Aika paljon poikkeaa meininki meidän tavallisista sunnuntain messuista. Tuntuu vähän siltä, että messuja ei ole oikeastaan yhtään suunniteltu, paitsi ehkä saarnan osalta. Aika tilanneherkästi mennään eteenpäin.

Paljon olen jo ehtinyt oppinut kenialaisilta kristityiltä siitä, miten luonnollista on turvautua Jumalan apuun kaikessa. Ehkä osittain se selittyy sillä, että ihmisten elämäntilanteet pakottavat turvautumaan Jumalaan, koska esimerkiksi rahaa lääkärillä käymiseen ei välttämättä ole. Mutta jotenkin usko on vaan niin luonnollinen asia täällä kristityille. Kun mennään kylään kristittyyn kotiin, heti aletaan rukoilla yhdessä. Ihmiset janoavat kuulla opetusta Raamatusta ja haluavat oppia tuntemaan Jumalaa paremmin. He ovat todella kiitollisia saadessaan kuulla Jumalan Sanaa. Voi, kunpa meillä joskus Suomessakin olisi asia näin.

Tämän viikon ohjelma on vielä aika avoinna alkuviikon osalta. Torstaina lähdemme lähettien kokoukseen Limuruun, josta palaamme maanantaina. Ehkäpä sitten taas kirjoittelen lisää.

Tapahtumarikkaat päivät ja pimeät illat...

Päivät kuluvat täällä todella nopeasti. Illalla ihmettelee vaan, että juurihan vasta heräsin. Ehkä se johtuu siitä, että päivät sisältävät niin paljon uusia asioita. Ihan pelkät arkirutiinit vievät aikaa paljon kauemmin kuin Suomessa. Tiskaamiseen saa helposti kulumaan tunnin, kun ensin keittää kuumaa vettä, tiskaa astiat ja sen jälkeen keittää jälleen vettä, jotta saa huuhdeltua astiat. Meille ei siis jostakin syystä tule lainkaan lämmintä vettä. Tosin se ei edes harmita, koska jotenkin pelkkä kylmänkin veden saaminen on jo iso ilon aihe. Se ei nimittäin ole mikään itsestäänselvyys. Tälläkin viikolla on kahtena päivänä käynyt putkimiehiä vikaa tutkimassa. Osa syy veden ajoittaiseen puuttumiseen on kaupunki, joka laskee vain silloin tällöin vettä putkistoihin. Meillä on kuitenkin myös oma vesipumppu, mutta jostain syystä vettä ei sitäkään kautta oikein ole tullut.

Iltaisin on usein sähköt poikki. En tiedä johtuuko se siitä, että melkein joka ilta on ukkostanut. Illoiksi ei siis välttämättä kannata suunnitella erityistä ohjelmaa, johon tarvitaan sähköä. Eilen saimme kuitenkin katsottua elokuvan yhden lähetystyöntekijän luona, koska sähköt olivat vain hetken poikki. Ja olemme myös saunoneet muutamaan otteeseen täällä keskellä Afrikkaa, vaikka sauna sähköllä toimiikin. Miten se saunominen onkin niin ihanaa täällä!?

Lauantaina olimme koko päivän Ugandan rajalla pienessä kylässä. Tapasimme siellä orpolapsia ja heidän kasvattivanhempiaan. Lapsia oli varmaankin noin sata. AIDSin julmuus jotenkin konkretisoitui tuona päivänä. Harjoitteluohjaajamme kertoikin meille, että kyseinen alue kamppailee todella vakavan AIDS-ongelman kanssa. Tuosta kamalasta asiasta huolimatta päivä jätti positiivisen mielen. Kenialaiset ottivat meidät sydämellisesti vastaan. Ja se vieraanvaraisuus oli aivan uskomatonta. Ihmiset, jotka kamppailevat selvitäkseen hengissä nälänhädän keskellä, tarjosivat meille maistuvan aterian. Ateria sisälsi ugalia (maissipuuroa), sukuma wikia (jotakin pinaatin tapaista kasvista mausteliemessä) sekä kanaa. Ja kaikki tämä tietysti syötiin käsillä. Ruoka oli oikea juhla-ateria. Kerroimme lapsille Hyvästä Paimenesta, joka haluaa pitää huolta jokaisesta. Lisäksi jaoimme jokaiseen sijaiskotiin villahuovan. Lapset olivat harjoitelleet meitä varten erilaisia lauluja ja runoja. Vaikka en swahilin kielestä ymmärrä kuin muutaman sanan, niin esitykset olivat koskettavia. Pienen tulkkauksen avulla sain selville, että lapset lauloivat Jumalalle kiitosta. Ja mistä nämä pienet lapset kiittivät? He kiittivät näköaistista ja kuuloaistista. Kuinka usein me muistamme olla kiitollisia kyseisistä asioista?

Maanantaina olin yhden lähetystyöntekijän kanssa orpojen lastenkodilla. Lapset olivat aivan ihania. Meillä ei ollut lainkaan yhteistä kieltä, mutta kontakti syntyi siitä huolimatta. Eräällä pojalla oli pallo kädessä, joten viittelöin häntä heittämään pallon minulle. Poika heitti ja pian olinkin pelaamassa pallolla kymmenen lapsen kanssa, jotka kiljuivat ja nauroivat riemusta.

Olen pysynyt terveenä ja saanut muutamana yönä nukuttuakin ihan hyvin. Joskin herään edelleen moskeijan rukouskutsuun aamuyöllä. Mutta olen ajatellut, että ehkä sillä on tarkoituksensa, ja niinpä olen käyttänyt heräämisen hyödyksi ja rukoillut muslimeiden puolesta, jotta heillekin saisi Kristuksen sovitustyö kirkastua.

Mari on ollut hiukan kipeänä, joten häntä saisi erityisesti muistaa rukouksin. Ensin Marilla oli jokin vatsatauti tms. ja tänään haimme hänelle lääkäriltä silmätipat silmätulehdukseen. Muuten meillä on sujunut oikein hyvin. Tänään meillä oli muuten ensimmäistä päivää apulainen töissä. Hän siivosi ja teki meille hedelmäsalaattia tuoreista hedelmistä, jotka oli aamulla torilta hakenut. Täällä hedelmäsalaatti on kuin pala taivasta maan päällä. Ei taida säilykkeistä tehty hedelmäsalaatti tämän jälkeen enää maistua.

Huomenna lähdemme opettamaan Vuorisaarnaa erääseen raamattupiiriin. Pitääkin tästä lähteä valmistelemaan opetusta. Voikaa hyvin! Olette ajatuksissa ja rukouksissa!

Perillä...

Täällä sitä ollaan, lämpimässä tai ehkä jopa kuumassa Keniassa. Lämpömittari näyttää tällä hetkellä 26 astetta lämmintä ja alkaa olla jo melko pimeää. Päivällä tietysti on sitäkin lämpimämpi ja hiostavampi.

Matkamme sujui hyvin. Lennot olivat aikatauluissaan ja matkatavaratkin saapuivat samoilla lennoilla. Maanantaina olimme noin klo 21 Nairobissa, jossa lentokentällä aikaa kului ehkä tunnin verran papereiden ja matkatavaroiden tarkistuksissa. Olimme etukäteen hiukan pelänneet, miten saisimme luotettavan taksin, joka veisi meidät hotellillemme. Oli ihanaa huomata, että tämäkin asia oli Taivaan Isän käsissä. Saimme taksikuskiksemme mukavan nuoren miehen Johnin, joka kuljetti meidät turvallisesti hotelliimme pimeässä Nairobissa. John kertoi, että näemme nyt kaksi vallan erilaista Nairobia, koska pimeällä Nairobi on melko hiljainen. Ja yllätyshän se olikin kun aamulla heräsimme hotelli Hiltonissa ja katsoimme kadulle. Katu oli täynnä autoja, ihmisiä, polkupyöriä ja vaikka mitä. (Hilton on muuten viiden tähden hotelli, joten vallan kummallinen valinta opiskelijabudjetille. Olimme kuitenkin Marin kanssa päättäneet, että kerran elämässään kai voi nukkua hienosti. No, eipä se Hilton nyt mikään kovin erityinen ollut, mutta emme me myöskään mitään ko. hotellista maksaneet. Outoa. Meillä on kuitti maksusta heinäkuulta, mutta summaa ei ole koskaan veloitettu.) Luottokuskimme John tuli hakemaan meitä lentokentälle yhden jälkeen. En ole milloinkaan pelännyt auton kyydissä niin paljon kuin silloin Nairobin ruuhkassa. Mutta selvisimme. Kiitos, Isälle, varjeluksesta!

Kisumuun saavuimme siis tiistaina klo 18.00. Lentokentällä meitä ei suinkaan ollut ensimmäisenä vastassa harjoitteluohjaajamme Tuula, vaan yli-innokkaat kenialaiset, jotka heiluttivat minkä jaksoivat meille mzunguille eli valkoihoisille. Tuula tuli kuitenkin pian ja ajoimme suoraan kotiimme Milimaniin. Meillä on aivan ihastuttava koti ja mielettömän upea piha, joka on melkein kuin jostain luontodokumentista. Meitä ja kotiamme vartioi sekä pihamies Charles että ihanat koirat Salli ja Kallu. Koirat ovat luonteeltaan aivan kuin minä ja Mari. :D

Näiden päivien aikana olemme saaneet kokea ja nähdä vaikka mitä. Olemme muun muassa saunoneet, tappaneet hämähäkkejä, paistaneet lettuja, istuneet maahanmuuttovirastossa useita tunteja, tutustuneet ihaniin kenialaisiin ja ajelleet ympäri kaupunkia. Tänään meidän oli tarkoitus käydä `moikkaamassa piispaa`, mutta piispa ei ollut paikalla. Palaamme asiaan myöhemmin uudelleen.

Huomenna lähdemme koko päivän reissulle Ugandan rajalle. Viemme orpolapsille ja heidän sijoitusperheilleen huopia. Siellä meidän on myös Marin kanssa tarkoitus pitää ensimmäinen raamattuopetus englanniksi, jota sitten tulkataan ainakin swahiliksi.

Nyt lähdemmekin valmistelemaan opetusta. Toivottavasti sen jälkeen pääsee enemmän tai vähemmän kylmään suihkuun ja vihdoin sitten myös nukkumaan. Nukkuminen onkin varsinainen taitolaji täällä. Häiriötekijöitä ovat muun muassa kuumuus, heinäsirkkojen valtavan kova siritys, kukon kieunta ja koirien haukunta. Jos näiltä kaikilta häiriötekijöiltä saa nukuttua, niin viimeistään klo 4.30 herää moskeijan rukouskutsuun. Ei kauheen kivaa! Väsymyksestä huolimatta olen varsin onnellinen täällä!

Niin, ja se osoite vielä, kun jokunen on sitä tiedustellut eli posti tulee perille (kai) kun kirjoittaa kuoreen: Anu Melkkala, P.O.Box 1203, 40100 Kisumu, Kenya.

Palailen taas, kun sähköt toimii ja on aikaa kirjoittaa. Olette rakkaita!