Kotona jälleen...

Maanantain ja tiistain välisenä yönä laskeuduimme Helsinki-Vantaan lentokentälle, kolme päivää kestäneen kotimatkan jälkeen. Lauantaina lensimme Mombasasta Nairobiin ja seuraavana yönä Nairobista Lontooseen. Lontoossa vietimme sunnuntain ja maanantain. Ihastuin Lontoon kauniiseen arkkitehtuuriin ja ihanaan joulutunnelmaan. Sinne on päästävä vielä takaisin.

Viimeinen viikko Keniassa kului Mombasan valkealla hiekalla, turkoosin meren äärellä. Uskomaton paikka, ihan kuin paratiisi. Paratiisimaisen tunnelman tosin pilasivat aika ajoin Mombasan rantapojat. Rantapojat yrittivät kovasti tehdä tuttavuutta ja kaupata erilaisia elämyksiä, mutta meillä oli Marin kanssa tiukka linja. Olimme melko tylyjäkin, mutta se oli ainoa keino saada olla rauhassa.

Kolme kuukautta Keniassa on nyt takana. Uskomattoman rikasta aikaa tuo oli. Paljon sain nähdä, kokea ja oppia. Ehkä tärkein oppimani asia oli se, etteivät asiat ole aina välttämättä paremmin tai huonommin, vaan ne ovat eritavalla. Sekä Suomessa, että Keniassa on paljon hyvää ja arvostettavaa, mutta myös paljon epäkohtia.

Kenia jätti kyllä jäljen sydämeeni ja jonakin päivänä olisi hienoa palata takaisin katsomaan tuttuja paikkoja ja ihmisiä. Ehkäpä se jonakin päivänä onkin mahdollista, jos Jumala suo.

Arkea ja juhlaa...

Viimeistä iltaa Nairobissa. Tänään on Suomen itsenäisyyspäivä, mutta jotenkin ei ihan tunnu siltä. Kaipaan niitä sinivalkoisia kynttilöitä ja Tuntematonta sotilasta. No, ajateltiin katsoa vielä tänään Lupaus -elokuva, joka liittyy kuitenkin samaan aiheeseen. Eilen vietettiin aikaistettua itsenäisyyspäivää. Olimme Suomen suurlähettilään luona itsenäisyyspäivän juhlissa. Olihan se sellainen "kerran elämässä" -kokemus. Tuskin sitä kovin usein niin hienoihin juhliin pääsee. Oli paljon ihmisiä, hienoja pukuja, hyvää ruokaa ja juomaa, elävää musiikkia ja suurlähettilään juhlapuhe. Onneksi olin jo Kisumussa teettänyt itselleni kenialaisen juhlapuvun, jotta oli jotakin hienoa päälle pantavaa.

Toisissakin juhlissa ollaan ehditty viikon aikana olla. Viime sunnuntaina olimme Moraani-juhlissa. Moraanit ovat Masai-heimoon kuuluvia sotureita, jotka viettävät kolme vuotta elämästään metsässä opetellen erilaisia taitoja mm. leijonan tappamista. Saimme mahdollisuuden osallistua sotureiden valmistujaisjuhlaan. Mieletön mahdollisuus se olikin, sillä edes 30 vuotta Keniassa työskennellyt lähetystyöntekijä ei ollut koskaan aiemmin osallistunut Moraani-juhlaan. Kun vihdoin pääsimme perille ajettuamme pitkään keskellä pusikoita, oli meitä vastassa melkoinen yllätys. Soturit ympäröivät meidät heti ja nvain tuijottivat taukoamatta. Tuli sellainen olo, että he eivät koskaan olleet nähneet valkoista ihmistä. Ja niin se todennäköisesti olikin. Liikuimme juhla-alueella paikallisen Masai-papin johdolla. Aina kun pysähdyimme, ympärillemme kerääntyi kymmenittäin tuijottavia sotureita. Moraanit olivat vallan erikoisen näköisiä. Kaikilla heillä oli punaiseksi värjätyt hiukset, kasvoissa punaisia maalauksia ja paljon koruja. Pääsimme seuraamaan sotureiden tanssirituaalia. Miehet seisovat ringissä ja päästivät omituisia kurkkuäänteitä (ham-ham-ham). Kaksi soturi kerrallaan siirtyi ringin keskelle ja hyppivät valtavan korkeita hyppyjä, päätään heilautellen. Vaikutti siltä, että soturit olivat jonkinlaisessa transsissa. Vähän matkan päässä muutamat miehet paistoivat lehmää avotulella. Tuhansien Masaiden joukossa tunsimme itsemme aika ulkopuolisiksi ja lähdimmekin kotiin ennen pimeää. Melko erikoinen kokemus tuo juhla oli. Mielenkiintoinen, mutta hyvin vahvasti pakanallinen.

Masai-työhön tutustuimme uudelleen hiukan eri tavalla tiistaina ja keskiviikkona. Osallistuimme lastentarhan opettajien seminaariin. Seminaarissa opetettiin puiden istuttamista. (Nyt pitäisi siis sujua suomalaiseltakin puiden istuttaminen Keniassa.) Täällä muuten on hiukan erilainen sukupuolijakauma lastentarhan opettajien keskuudessa kuin Suomessa. Seminaarissa oli 15 lastentarhan opettajaa, joista vain kaksi oli naisia. Suomessa taitaa olla aikalailla toisinpäin.

Olemme siis viettäneet muutamia päiviä Masai-heimon parissa. Muuten olemme aika pitkälti tehneet Nairobissa koulutehtäviä ja hiukan tutustuneet kaupunkiin. Valtavan suuri kaupunki tämä kyllä on, oikeastaan aivan liian suuri. Liikenneruuhkat ovat aivan järkyttäviä. Vaikka Nairobi on valtava suurkaupunki, löytyy täältä myös luonnonrauhaa. Kävimme kaupungin laidalla tutustumassa kirahveihin lähietäisyydeltä, niin läheltä että kirahvi antoi suukon minulle.

Huomenna lähdemme sitten lomalle Mombasan hiekkarannoille. Toivottavasti siellä hiukan aurinko tarttuisi ihoon. Nyt pitää lähteä pakkaamaan.

Nähdään pian!

Pikkujoulutunnelmaa ja haikeutta ilmassa...

Viimeistä päivää vietetään Kisumun kodissa. Huomenna muutamme Nairobiin lopun harjoittelun ajaksi tai oikeastaan vain puoleksitoista viikoksi, koska viimeisen viikon vietämme Mombasassa lomaillen. Olen hiukan ihmetellyt, miten näin nopeasti olen kiintynyt Kisumuun, kotiimme Milimanissa ja ihmisiin, joita näkee päivittäin. On ollut hiukan vaikeaa hyvästellä ihmisiä, tietäen ettemme välttämättä tapaa enää täällä maan päällä. Erityisesti tulen kaipaamaan kotiapulaistamme Christinea ja pihapiirin toista kotiapulaista Elisabethia. Nämä kenialaiset naiset ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen ystävällisyydellään, huumorintajullaan ja sydämellisyydellään. Christine on meitä hemmotellut kerran viikossa tuoreella hedelmäsalaatilla ja opettanut meille kenialaisten ruokien tekemistä sekä pitänyt kotimme raikkaan puhtaana. Elisabeth on tuonut lievitystä koti-ikävään, leipomalla ruisleipää.

Vaikka ilmassa on viime aikoina ollut melko paljon lähdön haikeutta, on silti ehditty myös vielä tehdä paljon. Muutamassa seurakunnassa olemme vierailleet tapaamassa orpojen huoltajia, olemme käyneet ostamassa Matongon orpokodin lapsille vaatteita ja laittaneet niitä joulupaketteihin, sairaalassa ja yksityislääkärillä on tullut vierailtua, kun olemme kenialaisia ystäviä auttaneet, lukuisia kotikäyntejä olemme myös tehneet ja puukuormaakin olemme olleet kuljettamassa uuden kirkon rakennuksille. Viime viikolla tutustuimme Marin kanssa luterilaisen kirkon diakoniaprojektiin, joka vaikuttaa todella toimivalta ja monipuoliselta. Ainoa miinuspuoli projektissa on, ettei se kuitenkaan ole kokonaan paikallisten oma, koska johto ja rahoitus tulee Yhdysvalloista. Diakoniaprojektin puitteissa vierailimme kehitysvammakoululla. Koulu oli positiivinen yllätys. Kehitysvammaisille lapsille ja nuorille opetetaan elämän perustaitoja, huomioiden kehityksen taso. Kiersimme koulussa, jossa osa teki käsitöitä, toiset pesivät hampaitaan ja jotkut laittoivat ruokaa. Opettajat olivat todella kannustavia ja uskoivat todella oppilaiden kykyihin.

Vapaa-ajalla olen käynyt silloin tällöin uimassa ja ottamassa aurinkoa kotimme lähellä sijaitsevalla Nyanza klubilla. Paikka on ehkä hiukan ränsistynyt, mutta yleensä mukavan rauhallinen. Sisäänpääsymaksukin on vain 50 shillinkiä eli noin 0,50 euroa. Yleensä altaalla ei ole kuin muutama ihminen, joten tilaa uimiseen on hyvin. Eilen ajattelin meneväni viimeisen kerran Kisumussa rentoutumaan altaalle. Mutta toisin kävi. Klubilla oli ilmeisesti jonkun lapsen syntymäpäiväjuhlat. Ajattelin käydä vain nopeasti uimassa, mutta ei siitä uimisesta mitään tullut, kun altaassa oli kanssani noin 30 lasta, jotka hyppivät, roiskivat ja mekastivat. Muutaman sata metriä sain uitua pujottelemalla lasten välissä. No, muutaman viikon päästä Mombasassa toivottavasti on paremmat uintimahdollisuudet.

Arjen suuri piristys oli paketti Suomesta. (Kiitos Tiina!) Sain paketissa muun muassa joululehtiä ja joulukalenterin. Joulun aikaa olen täällä kaipaillut. Tai no, tuleehan se joulu Keniaankin. Mutta olen kaivannut pimeitä ja kylmiä iltoja, kynttilöiden polttamista, joululaulujen kuuntelua sekä jouluvalmisteluja. Suomesta tulleen joululehden olenkin sitten lukenut ahkerasti kannesta kanteen useita kertoja. Pientä jouluntuntua toi pikkujoulu, joka järjestettiin viime lauantaina. Valmistin juhlaan porkkanalaatikkoa ja imellettyä perunalaatikkoa (ensimmäistä kertaa elämässäni). Marin kanssa leivottiin vielä karjalanpiirakoitakin. Yhdessä kahden Kisumun lähetin kanssa syötiin, kuunneltiin joululauluja ja katsottiin yksi jouluelokuva.

Tänään olen tehnyt koulutehtäviä, pessyt pyykkiä, pakkaillut ja hyvästellyt ihmisiä. Seuraavan kerran taidankin kirjoitella sitten Kenian pääkaupungin vilskeestä.

Kansanjuhlan tuntua, luonnonpuistoja, villieläimiä ja Jumalan varjelusta...

Tästä tulee varsin pitkä teksti. Meillä on nimittäin ollut muutaman viikon ajan internetyhteys poikki, joten blogin kirjoittaminen on ollut mahdotonta. Nyt siis yritän kertoa, mitä kaikkea muutaman viikon aikana on tapahtunut.

Ihmiset onnittelevat toisiaan kadulla, liput liehuvat ja muutenkin on ollut varsin juhlava tunnelma täällä Kisumussa viime viikosta alkaen. Syynä on tietenkin Obaman voitto USA:n presidentin vaaleissa. Viime viikon torstaina 6.11. vietettiin kansallista vapaapäivää, jonka Kenian presidentti julisti Obaman voiton kunniaksi. Mistä tämä kaikki sitten johtuu? Niille, jotka eivät ehkä tiedä, niin Obama on puoliksi kenialainen. Obaman sukua asuu aivan tässä Kisumun lähellä, joten juhlat täällä ovat sitäkin suuremmat.

Paljon on pohdittu, miten Obaman voitto vaikuttaa Kenian tulevaisuuteen. Monilla ihmisillä tuntuu olevan ajatus, että nyt kaikki muuttuu. Toivottavaa tietenkin olisi, että asiat menisivät positiiviseen suuntaan, mutta kovin suuria ihmeitä en itse odota Obaman voiton kuitenkaan tuovan. Muutama päivä ennen vaaleja oli paikallisessa lehdessä pilapiirros, jossa sanottiin jotenkin tähän tapaan: ”mikäli Obama ei voita presidentin vaaleja, alkavat Keniassa jälleen levottomuudet”. Monet ihmiset sille naureskelivat, mutta se on kuitenkin aika totta. Suhteet ovat todella tulehtuneita eri heimojen välillä, etenkin täällä Kisumussa, joten levottomuudet olisivat hyvinkin voineet alkaa Obaman häviön myötä. Välillä tuntuu, että ihmisten pitää täällä väkisin yrittää löytää joku syy tappeluun.

Toissaviikolla oltiin perjantaista maanantaihin 31.10.-3.11. vierailemassa pääkaupungissa Nairobissa. Perjantaina käytiin valtavan suurella kirpputorilla, josta mukaan tarttuikin kolme paitaa ja kaksi korua. Lauantaina olimme päivän retkellä Hell`s Gaten luonnonpuistossa. Aivan mielettömän hieno paikka! Ajattelin, että olemme lähinnä menossa johonkin ruohokentälle eväsretkelle, mutta odotukseni osoittautuivat täysin vääriksi. Näimme paljon eläimiä mm. kirahveja, seeproja, paviaaneja ja antilooppeja. Maisemat olivat todella vaikuttavia. Teimme muutaman tunnin vaelluksen maastossa. Monessa kohtaa näytti siltä, että tästä ei voi selvitä, koska matka oli täynnä laskeutumisia pitkin märkiä kallioiden seinämiä ja alapuolella odotti virtaava vesi. Mutta niin vaan selvittiin reitistä, joskin vaatteet kurassa ja kengät märkänä, mutta hyvällä mielellä.

Sunnuntaina olimme aamulla englannin kielisessä jumalanpalveluksessa. Nautin todella paljon siitä, että saarnaava pappi oli kanadalainen, joten puheesta sai selvää. Kenialaisilla on hyvin usein todella vaikeaselkoinen aksentti puheessaan, joten kuunteleminen ja ymmärtäminen on vaikeaa. Jumalanpalveluksen jälkeen menimme syömään kiinalaiseen ravintolaan. Iltapäivällä oli lähettien tapaaminen yhden lähettiperheen kotona. Oli mukavaa nähdä Kenian lähettejä ja viettää aikaa yhdessä. Maanantaina illalla lensimme takaisin Kisumuun.

Tiistaina 4.11. olimme Ugandan rajalla päiväkerhovierailulla ja yhdellä kotikäynnillä, josta muuten saimme mukaamme elävän kanan. Kyllä hiukan omituisilta nämä afrikkalaiset lahjat toisinaan tuntuvat! Samalla kävimme katsomassa tilaa, joka oli vuokrattu uudelta työalueelta. Tilassa oli kaksi pientä huonetta, joista toinen on seurakunnan kokoontumista varten ja toinen evankelistan ”työasunto”. Todella vaatimaton paikka, mutta jostain työ on kuitenkin aloitettava. Evankelista asuu itse kaukana työpaikastaan, joten joutuu yöpymään työpaikalla pidempiä ajanjaksoja. Näkymä oli sellainen, ettei kovin moni (itseni mukaan lukien) kyllä suostuisi nukkumaan kyseisessä huoneessa, edes sänkyä ei miehellä ollut.

Kirjoitin aiemmin (ehkä kuukausi sitten) vanhasta mamasta, joka oli palanut pahasti, kun tuli oli tarttunut hänen vaatteisiinsa. Veimme maman silloin sairaalaan, mutta hänen aikansa oli tullut muuttaa Taivaan kotiin. Viime viikon torstaina 6.11. olimme maman hautajaisissa hänen kotinsa pihassa. Keniassa ihmiset haudataan omaan kotipihaan. Hautajaiset olivat alkaneet jo edellisenä päivänä, kestäneet läpi yön ja päättyivät seuraavana aamuna. Paljon oli puheita, laulua ja rukousta. Hautajaiset toimitettiin luon kielellä, joten en oikeastaan ymmärtänyt yhtään mitään puheista. Kuulemma hautajaispuheet täällä yleensä sisältävät vainajan elämän läpikäymistä melko yksityiskohtaisesti. Viimeiset viikot käydään läpi päivä päivältä ja joskus jopa tunti tunnilta. Välillä ei oikeastaan voinut mistään päätellä olevansa hautajaisissa, koska meno oli varsin vauhdikasta. Ihmiset todellakin iloitsivat hautajaisissa! He iloitsivat hyvin eletystä elämästä ja jälleennäkemisen toivosta. Koska mama oli jo vanha, hänen kuolemaansa suhtauduttiin melko tavallisena asiana. Jos vainaja olisi olut esimerkiksi yllättäen kuollut nuori ihminen, olisi tilanne ollut varsin erilainen. Kenialaiset nimittäin huutavat tuskansa ja surunsa ulos, eivät oikeastaan itke.

Lauantaina lähdettiin aamulla viikonloppulomalle Nakurun luonnonpuistoon. Viikonloppu sisälsi monenmoista ja oli varmasti tapahtumarikkain viikonloppu Keniassa olomme aikana, ainakin toistaiseksi. Heti luonnonpuistossa hotellillemme päästyä menimme syömään lounasta. Meidät ohjattiin ulos terassille. Syötiin kaikessa rauhassa ja nautittiin olostamme, kunnes yhtäkkiä lähettiystävämme ehti sanoa: ”Nyt tulee paviaani”. Ja siinä samassa suuri paviaani hyppäsi ruokapöydällemme. Paviaani alkoi kauhoa kaksin käsin ystävämme lautaselta ruokaa suuhunsa. Kovin pitkään se ei kuitenkaan ehtinyt ruokailla pöydässämme, kun hotellin henkilökunta tuli ajamaan sen pois. Muutama pelonhetki ehti tulla siinä, mutta kyllä meitä nauratti tilanne jälkikäteen paljon.

Viikonlopun aikana ajeltiin ympäri luonnonpuistoa ja nähtiin valtavasti villieläimiä todella läheltä, joskin ei onneksi enää yhtä läheltä kuin paviaani ruokapöydässämme. Näimme muun muassa sarvikuonoja, seeproja, puhveleita, kirahveja, pahkasikoja, antilooppeja sekä tuhansittain pelikaaneja ja flamingoja. Upeinta oli uros ja naaras leijonan näkeminen aivan muutaman metrin päässä autostamme. Opaskirjasen mukaan leijonia on nähty Nakurussa viimeksi 1960-luvulla. No, opaskirjanen oli tosin melko vanha. Mutta kuulimme puiston työntekijöiltä, ettei leijonan näkeminen ole mitenkään yleistä, sillä koko puistossa on neljä leijonaa ja alue on aivan valtava. Hienoja valokuvia tuli otettua ja paljon.

Sunnuntaina soitin aamulla isänpäiväpuhelun papalle Suomeen. Oli mukava vaihtaa hetki kuulumisia. Puhelun päätteeksi pappa toivotti Jumalan siunausta. Ja sitä todellakin tarvittiin seuraavien tuntien aikana! Lähdimme ajamaan hyvissä ajoin Nakurusta ja laskimme olevamme takaisin Kisumussa hiukan klo 17 jälkeen, kuitenkin reilusti ennen pimeää. Toisin kävi. Olimme ajaneet ehkä reilun tunnin, kun yhtäkkiä ylämäessä kuulimme vasemman eturenkaan pamahtavan. Lähettiystävämme sai ohjattua autoa vielä hiukan sivumpaan, kunnes se pysähtyi. Nousimme autosta ja totesimme, että pitää sitten alkaa renkaanvaihtoon. Mutta ongelma osoittautuikin melko paljon suuremmaksi. En tiedä autoista juuri mitään, mutta ilmeisesti eturenkaiden ripustus tms. oli irronnut kokonaan vasemmalta puolelta ja myös iskunvaimentimet siinä rytäkässä hajonneet.

Suomessa ei tällaisessa tilanteessa olisi varmaankaan aihetta kovin suureen pelkoon, mutta Afrikassa on. Kun muutenkin on vaara tulla ryöstetyksi, niin vielä todennäköisempää se on alueella, jossa ei ole lainkaan asutusta. Me kolme valkoista naista ehdimme muutaman minuutin seistä auton vieressä, kunnes siihen pysähtyi jo ensimmäinen paikallisten auto. Autosta nousi viisi miestä, joista neljä olivat päihtyneitä. Miehet hetken kyselivät ongelmaa ja tutkiskelivat autoa. Olimme heti pysähdyttyämme tajunneet onneksi laittaa ovet lukkoon. Muutaman minuutin sisällä paikalla oli jo useita autoja pysähtyneenä. Koska oli sunnuntai, suurin osa miehistä olivat päihtyneitä, osa alkoholista ja osa chat-huumeesta, joka on Keniassa laillista. Silloin todella pelotti. Nopeasti kävin laittamassa muutaman rukouspyynnön tekstiviestillä Suomeen ja pyysin Jumalan varjelusta tilanteeseen. Ja sitä varjelusta todella saatiin! Kaikki ainekset mihin tahansa kamalaan olivat olemassa, mutta niin vaan Jumala meistä piti huolen. Paikalle ajoi pian auto, joka oli matkalla Ugandaan. Sieltä tuli kaksi miestä, jotka sanoivat, että automme on hajonnut todella pahaan paikkaan ja he jäävät kanssamme niin pitkään, kunnes saamme luotettavaa apua, koska tienviereen emme voi keskenämme jäädä. Miehet hätistelivät paikalle pyrkiviä ihmisiä pois ja järjestivät jonkun hakemaan apua kymmenen kilometrin päässä sijaitsevasta kaupungista. Kaksi tuntia auton rikkoutumisen jälkeen paikalle saapui mekaanikko ja hinausauto. Mekaanikko oli intialainen mies, joka oli asunut koko ikänsä Keniassa. Hän ja hänen paikalliset apumiehensä korjasivat autoa noin tunnin ajan siinä tien reunassa. Auto saatiin siihen kuntoon, että mekaanikko sai ajettua sen kymmenen kilometrin päähän kaupunkiin, jossa hänellä oli autokorjaamo. Siellä miehet korjasivat autoa vielä muutaman tunnin ajan. Ei auto kuntoon tullut, mutta hiljaa ajamalla sillä pääsisi Kisumuun asti. Olimme jo hälyttäneet muutaman paikallisen ystävän meitä vastaan, jos auto ei kuitenkaan kestäisi kotiin asti ja koska pimeässä ajaminen on joka tapauksessa täällä vaarallista.

Mekaanikko oli hyvin sydämellinen ja rehellinen mies, mikä ei ole todellakaan itsestäänselvyys Keniassa. Hän kertoi, että me olimme todella olleet hengenvaarassa useampaan otteeseen. Ensinnäkin, jos auto olisi hajonnut edempänä olevassa mutkassa, olisimme todennäköisesti tippuneet rotkoon, koska vauhti olisi ollut kovempi ja auton hallinta hyvin vaikeaa. Ja toiseksi, alue jolle auto hajosi on todella vaarallista. Mekaanikko vaikutti itsekin olevan melko ihmeissään siitä, miten olimme selvinneet. Ehdimme jo miettiä, mahtavatkohan rahamme edes yhdistettyinä riittää sunnuntaina kolmen miehen, 3,5 tunnin työhön. Laskimme, että yhdessä meillä olisi noin 25 000 sillinkiä mukana. Ja jos mekaanikko voisi sitten loput kirjoittaa laskulle. Kun mies ilmoitti velottavansa meiltä 3000 sillinkiä, en ollut uskoa korviani. Se on siis noin 28-32 euroa. Suomessa kukaan ammattimies ei olisi edes tuolla summalla lähtenyt kymmenen kilometrin päähän katsomaan rikkoutunutta autoa, saati korjannut sitä monta tuntia. Mies ei suostunut ottamaan enempää rahaa, vaikka sitä hänelle tarjottiin. Hän vaan sanoi, että ostakaa rahoillanne vaikka jotakin orvoille.

Kenialaiset ystävämme olivat ehtineet tulla onneksi koko matkan meitä vastaan, joten meidän oli hyvä ajaa yhdessä heidän kanssaan. Klo 21.30 ajoimme vihdoin kotipihan porteista sisään. Aika ei ehkä tunnu kovin myöhäiseltä, mutta täällä se on aikaa, jolloin tavalliset ihmiset eivät mistään hinnasta suostu enää liikkumaan kotinsa ulkopuolella. Ihmeellisesti tämä maa muuttuu todella uhkaavaksi ja vaaralliseksi pimeällä. Olin aivan uupunut päästessämme kotiin ja lähes saman tien kaaduin sänkyyni. En ole nukkunut täällä kertaakaan niin hyvin kuin päästyäni kotiin sunnuntaina. Viimeinen ajatus ennen nukahtamistani oli, että jos Jumala haluaa jonakin päivänä mut lähettää työhönsä johonkin maailman kolkkaan, niin olen valmis lähtemään. Sunnuntain kokemukset Jumalan huolenpidosta vakuuttivat mut lopullisesti siitä, että hän on lapsensa kanssa joka hetki. Vaikka sunnuntaina pelkäsin yhdessä vaiheessa siellä tien reunassa enemmän kuin varmaan koskaan aiemmin elämässäni, niin olen äärimmäisen kiitollinen tapahtuneesta, jonka kautta sain oppia lisää Jumalan rakkaudesta.

Katulapsia, savimajoja ja uuden vuoden raketteja...

Katulapsia näkee jatkuvasti, kun liikkuu Kisumun keskustassa. Vaikka monet ihmiset pukeutuvat rikkinäisiin ja likaisiin vaatteisiin, eivät he välttämättä kuitenkaan asu kadulla. Katulapset tunnistaa hyvin usein pullosta, jota he roikuttavat suupielessään. Pullo sisältää liimaa, jota lapset ja nuoret haistelevat. Liiman haistelu turruttaa, joten katulapset haistelevat sitä selviytyäkseen kurjuudessa. Rahaa näille lapsille ei oikeastaan pitäisi antaa, koska sillä tavoin heitä ei saada pois kadulta. Katulasten parissa kuitenkin tehdään avustustyötä monien eri tahojen kautta. Näitä työmuotoja tukemalla voi parhaiten auttaa.

Viime viikon keskiviikkona olimme katulasten koululla pitämässä aamuhartauden ja muutaman oppitunnin. Aamuhartaudessa puhuimme rukouksen merkityksestä, rohkaisimme lapsia ja nuoria rukoilemaan sekä lauloimme Marin kanssa suomenkielisen laulun ”Halleluja, tunnet sydämeni”. Aamuhartauden jälkeen pidimme 7. ja 8. luokkalaisille uskonnontunnin, jonka aiheena oli ystävät ja lähimmäiset. Tunti sisälsi muun muassa keskustelua ystävyydestä sekä raamattupiirin, jossa tutustuimme Laupiaaseen samarialaiseen. Oppilaat lauloivat meille muutaman swahilin kielisen laulun ja yhdessä lauloimme ”What a friend we have in Jesus”. Aamun ensimmäisen tunnin jälkeen katulapsille tarjottiin ujia (jonkinlaista juotavaa puuroa). Myös me saimme kokea ujin parissa makuelämyksen, josta tulivat mieleen Suomen kesäiset marjat. En tiedä, miten se on mahdollista, kun kyseessä oli kuitenkin jostakin viljasta valmistettu puuro. Ujin jälkeen alkoi toinen oppitunti. Opetimme 6. luokkalaisille Pyhästä Hengestä.

Aika paljon taitaa erota nuo opetettavat asiat täällä ja Suomessa. En ainakaan muista, että Suomessa ala-asteen uskonnonkirjassa olisi opetettu esimerkiksi armolahjoista. Poikkeaa toki opetus täällä muutenkin aika paljon. Koska katulasten koulu, jossa olimme, on kirkon ylläpitämä, myös uskonnonopetus on tunnustuksellista. Kyllä se opettajan työtä helpottaa, kun saa opettaa kristinuskosta elävänä uskona eikä vaan jotain kirjatietoutta. Olimme myös yhdellä tunnilla seuraamassa paikallisen opettajan, Evanssin, opetusta. Opettaja tuntui nauttivan työstään ja oppilaat opiskelusta. Luokassa oli todella mukava ja vapautunut ilmapiiri. Tämä on kuitenkin poikkeus. Evanssin mukaan monissa kouluissa oppilaat pelkäävät opettajia, koska opettajat hyvin usein lyövät oppilaita sekä käyttävät heitä hyväkseen. Tapaamamme katulapset ovat onnellisessa asemassa, koska heillä on turvallinen koulu ja hyvät opettajat.

Katulapsia käytiin tapaamassa myös sunnuntaina. Odottelimme englanninkielisen jumalanpalveluksen alkamista aamulla yhdeksän aikoihin, mutta kuten tavallista, aikataulu ei pitänyt. Kirkon pihalla kokoontuu katulasten pyhäkoulu sunnuntaisin, joten päätimme poiketa tervehtimässä heitä. Poikia oli paikalla noin 25, iältään 8-20-vuotiaita. Harjoittelumme ohjaaja piti lyhyen puheen, me esittäydyimme sekä lauloimme ja rukoilimme yhdessä.

Seurakunnissakin ollaan taas päästy vierailemaan ja opettamaan. Viime viikon lauantaina oli Aherossa synodipäivä, jossa vierailimme. Opetin Siitä, kuinka helposti me ihmiset otamme kunnian itsellemme silloinkin, kun se kuuluu yksin Jumalalle. Aherossa saimme kuulla useampaakin loistavaa nuorten kuoroa. Afrikkalaisten rytmitaju on kyllä aivan mieletön! Erityisesti kuitenkin päivän aikana iloitsin eräästä nuorisotyönsihteeristä, joka jakoi ajatuksia sydämeltään. Hän toivoi, että nuoret huomioitaisiin paremmin seurakunnissa ja että heidät hyväksyttäisiin omana itsenään mukaan. Hänen mielestään nuoria ei tällä hetkellä arvosteta lainkaan. Ihanaa, että Afrikastakin löytyy ihmisiä, joille nuorten hyvinvointi on tärkeää!

Eilen olimme Mungoiyen seurakunnassa. Opetin aiheesta ”Jeesus on ainoa tie iankaikkiseen elämään”. Kirkkohetken jälkeen meidät kutsuttiin seurakunnan evankelistan kotiin syömään. Kodin piti olla ihan kirkon lähellä. ”Lähellä” on hyvin suhteellinen käsite täällä. Siispä saimmekin kunnon kävelyreissun pusikoiden, peltojen ja kukkuloiden poikki. Mutta mukava oli kävellä, kun oli puhdasta ilmaa hengitettävänä. Evankelistan koti ei ollut oikeastaan savimaja vaan ihan oikea talo. Suurimmaksi osaksi täällä kuitenkin savimajoja näkee ja niissä on vierailtu usein. Ruokailun jälkeen lähdimme takaisin kirkolle, tosin kiertotietä, koska kävimme muutamassa savimajassa tervehdyskäynnillä.

Iltaisin tulee niin varhain pimeää, ettei mihinkään voi oikeastaan kuuden jälkeen enään lähteä. Elokuvat ovat meitä siis iltaisin viihdyttäneet. Olemmekin katsoneet jo monia klassikoita kuten Tuntematon sotilas ja Notre Damen kellonsoittaja sekä liudan uusia tuttavuuksia. Askartelin myös muutaman päivän ajan joulukortteja (45 kappaletta). Joulukortit löytävät vastaanottajansa Matongon orpokodista.

Huomenna lähdetään jälleen pitämään raamattuopetuksia. Perjantaina lennämme Marin kanssa Nairobiin. Palaamme Kisumuun maanantaina. Nairobissa osallistumme ainakin lähettien tapaamiseen ja Kenian suomalaisten luonnonpuistoretkelle. Tällä viikolla nukkuminen öisin on ollut melko hankalaa. Naapuristossamme asuu paljon hinduja, joilla on meneillään juhla (olisiko ollut uusi vuosi tms.). Illan pimentyessä alkavat raketit paukkua hurjasti. Joskus aamuyön tunteina vasta hiljenee. Lauantaina vasta on se varsinainen juhlapäivä, mutta silloin olemmekin Nairobissa.

Levottomuutta ilmassa...

Tänään oli tarkoitus lähteä Ugandan rajalle pitämään lapsille raamattuopetusta, mutta toisin kävi. Meillä piti olla varhainen lähtö, mutta harjoitteluohjaajamme tuli kertomaan, että lähtö peruuntuu. Yöllä oli tullut viralliselta taholta viesti, että tänään on Kisumussa levottomuuksia tiedossa. Meillä ei ole mitään hätää, mutta kotipihan muurien ulkopuolelle ei tänään ole asiaa.

Viime joulukuun presidentin vaalien jälkeiset levottomuudet Keniassa saivat paljon tuhoa aikaan. Tuhansia ihmisiä kuoli ja sadattuhannet menettivät kotinsa. Levottomuudet alkoivat Kisumusta ja jäljet näkyvät vieläkin. Lähin tuhottu paikka (hotelli) on kilometrin päässä kodistamme. Eri puolilla Keniaa näkee edelleen pakolaisleirejä, joissa kotinsa menettäneet ihmiset asuvat. Tilanne on aika toivoton näiden teltoissa asuvien ihmisten kohdalla. Koska he ovat joutuneet pakenemaan henkensä edestä, ei heillä oikeastaan ole mahdollisuutta palata takaisin. Eräs kristitty nainen sanoi, että tämän maan voi pelastaa vain ihmisten nöyrtyminen Jumalan edessä ja sitä kautta anteeksianto. Siltä se todella vaikuttaa ja sitä sanomaa täällä pitää olla julistamassa.

En olekaan hetkeen kirjoittanut, koska olen ollut aika huonossa kunnossa melkein viikon ajan. Ilmeisesti jokin bakteeri (ameeba tms.) aiheutti kovat vatsakivut ja nosti kuumeen. Olen syönyt nyt yhden lääkekuurin ja olo on jo parempi. Ihan täysissä voimissa en ole, mutta eiköhän tämä tästä ala jo helpottaa.

Mitä siis edellisen blogi-tekstin jälkeen on tapahtunut? Sademetsässä oltiin viime viikolla maanantaista keskiviikkoon. Oli ihmeellistä nähdä luonnossa kaikki ne erilaiset kasvit (jotka Suomessa ovat yleensä huonekasveja), värikkäät linnut, perhoset ja erilaiset apinat. Aivan aidossa viidakossa taidettiin olla, kun puissakin kasvoi liaaneja (sellaisia, joilla Tarzan aina liikkuu paikasta toiseen). Paljon tuli käveltyä ja mikäpä sen ihanampaa kuin liikkua raikkaassa ilmassa.

Sademetsän eläinten lisäksi olen törmännyt muutamaan muuhunkin eläimeen viime aikoina. Ehkä ikävin kohtaaminen sattui eräänä yönä. Avasin jostain syystä silmäni ja moskiittoverkossani käveli suuri torakka. Uni ei siinä vaiheessa enää heti tullut silmään, joten oli pakko nousta ja myrkyttää torakka. Puolikas pullo myrkkyä kuluikin ennen kuin torakka antoi periksi. Muutkin samalla tontilla asuvat ovat viime viikkoina törmänneet useisiin torakoihin. Gekkot (joita siis näkee jatkuvasti seinillä) alkavat näyttää vallan suloisilta torakan rinnalla.

Eilen oltiin jälleen Matongossa orpokodilla. Pidettiin lapsille vähän raamattuopetusta ja leikittiin heidän kanssaan. Otettiin myös mittoja lapsista, jotta heille voidaan ostaa vähän vaatetta joululahjaksi. Orpokodilla voisi viihtyä vaikka kuinka kauan. Lapset ovat aina niin innoissaan ottamassa meidät vastaan. Vaikkei yhteistä kieltä olekaan, niin selkeä yhteys kuitenkin on.

Huominen päivä olisi tarkoitus viettää Kisumussa katulasten koululla. Pidämme Marin kanssa ensin kaikille aamuhartauden ja sen jälkeen muutaman uskonnontunnin 6. ja 7. luokkalaisille.

Yli kuukausi jo Keniassa takana. Joinakin päivinä (etenkin sairastellessa) aika on tuntunut matelevan, mutta usein miten huomaa kuinka päivät vaan kuluvat hurjan nopeasti. Toki aina silloin tällöin kaipaan kovastikin kotiin, mutta toisaalta odotan kuitenkin innolla, mitä kaikkea koettavaa on vielä edessä. Huomaan kaipaavani täällä ihmeellisiä asioita. Sellaisia asioita, joita en Suomessa ole osannut arvostaa. Heräsin eräänä aamuna uneksien suomalaisesta lihasta. Täällä ei lihaa niin kauheasti kuitenkaan ole tarjolla ja ainakaan laadultaan sitä ei kannata suomalaiseen versioon verrata. Kaipaan myös syksyn koleutta ja syysillan tunnelmaa kynttilän valossa. Kiitollisin mielin kuitenkin tätä vaihetta elän. Paljon jo takana, mutta paljon vielä edessäkin.

Kurjaa ja kaunista...

Kurjuus on nyt jotenkin näyttäytynyt hyvin konkreettisesti. Tai onhan se ollut näkyvissä koko ajan, mutta jollain tavalla lyhyen ajan sisälle on kasautunut paljon surullisia tarinoita ihmisten elämästä. Mehän asumme todellisella hienostoalueella. Meillä on muurit ympärillä, kaksi vahtikoiraa, ympärivuorokautinen pihavalvonta, kolme lukollista ovea ja vielä hälytysnappi, jos joku hätätilanne syntyy. Kaikki tämä on tarpeen, vaikka hiukan liioittelulta saattaakin tuntua. Yli 90 prosenttia maan väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella eli alle eurolla päivässä. Varakkaana länsimaalaisena on siis jatkuva riski tulla ryöstetyksi, joten omasta turvallisuudesta kannattaa pitää huolta.

Kun lähdemme esimerkiksi kotoa kauppaan, näemme matkalla kaksi eri puolta Keniasta. Lähdemme rikkaiden asuinalueelta kohti rikkaiden kauppaa. (Ja rikkaita siis olemme me suomalaiset opintotuella elävät opiskelijat.) Noin kilometrin päässä kodistamme alkaa Njalendan slummi. Slummissa asuu valtavasti ihmisiä. Kaikki slummin asukkaat eivät suinkaan ole työttömiä, vaan valtaosa on poliiseja, opettajia ja muita ihan tavallisten ammattien edustajia. Tulot vaan ovat niin huonot, ettei kunnon kotiin ole mahdollisuutta. Pahalta se tuntuu, että siitä vaan ajetaan autolla läpi pysähtymättä. No, mutta pysähtyä ei oikeastaan voikaan, jos ei halua ottaa riskiä.

Toissapäivänä olimme jälleen eräällä seurakuntavierailulla. Seurakuntalaisille opetettiin uutta tapaa tutkia yhdessä Raamattua. Työmuoto on nimeltään Ilosanomapiiri. Lähtiessämme seurakunnasta, harjoitteluohjaajamme sai puhelun. Lähdimme puhelun perässä kotikäynnille vanhan maman luokse. Matka kesti melko pitkään ja perille löytäminen oli hiukan vaikeaa. (Täällä ei muuten ole kovinkaan paljon sellaisia kylttejä, joista näkisi kilometrimääriä eri kaupunkeihin. Olen nähnyt yhden kyltin tähän mennessä. Eikä teiden nimiäkään ole kuin rikkailla alueilla. Peltikylttejä kuulemma varastetaan sitä mukaan kuin niitä tien varsiin laitetaan.)

Mama, jonka luokse menimme, oli polttanut itsensä. Hän oli majassaan tehnyt kotitöitä ja tuli oli tarttunut hänen vaatteisiinsa. Mama oli palanut todella pahasti. En ole milloinkaan nähnyt mitään sellaista. Todennäköisesti häneltä oli kuitenkin mennyt tuntoaisti, koska oli aika rauhallinen. Otimme maman ja hänen tyttärensä mukaan. Veimme heidät sairaalaan. Sairaalan pihalla näin pojan, joka oli ilmeisesti pahoinpidelty todella pahasti. Poika makasi sairaalan ovella ilman apua. Täällä ei siis saa minkäänlaista hoitoa ilman rahaa. Paljon kurjuutta näin tuolla matkalla. Suututtaa se, ettei valtio tee mitään. Kenia on todella rikas maa, mutta varallisuus vaan on jakautunut täysin epätasaisesti ja korruptio vie sitten loputkin. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Aika paljon on tämä pahuus täällä ahdistanut viime päivinä. Jotenkin vaan pahalle on annettu valtaa liian paljon ja siksi monet viattomat kärsivät.

Mutta on täällä sentään paljon hyvääkin. Useat ihmiset ovat todella sydämellisiä ja ystävällisiä. Ja monia ihmisiä on pystytty auttamaan. Yksi hyvä esimerkki on Matongon orpokoti. Eilen oltiin jälleen tapaamassa lapsia siellä. Orpokoti on pelastanut monen lapsen elämän. Henkilökunta orpokodilla on todella sydämellistä ja he välittävät orpolapsista oikeasti. Lapset ovat onnellisia ja heillä on hyvät mahdollisuudet pärjätä elämässä. Tästä saavat kiitosta myös suomalaiset, jotka ovat tukeneet orpokotia taloudellisesti useiden vuosien ajan.

Eilen koettiin myös pienoinen jännitysnäytelmä auton kanssa. Pääsimme lähtemään Matongosta vasta kun oli jo satanut yli puolituntia. Matongon tie (5km) oli siis pelkkää liukasta mutaa. Aivan käsittämätöntä, mutta autoa on todella vaikea hallita tuollaisella tiellä. Osa autoista oli juuttunut matkalla mutaan ja osa suistunut ojaan. Vaikka meillä taitava autokuski olikin, niin kyllä konkreettisesti sai huomata kuinka Jumala meistä piti huolen ja ohjasi auton turvallisesti perille. Aivan käsittämättömällä tavalla Taivaan Isä on liikenteessä varjellut meitä. Mutta emmehän me täällä omissa voimissamme ole, vaan Hänen armonsa varassa kuljemme hetken kerrallaan. Ilman rakastavaa Jumalaa en edes haluaisi olla täällä.

Meillä on vapaa viikonloppu edessä ja maanantaina lähdetään sademetsään muutamaksi päiväksi. Kohta tulee taas pimeää ja yksi päivä elämää Keniassa on jälleen eletty. Antoisaa tämä aika vaan on ollut ja varmasti tulee jatkossakin olemaan.

Olette rakkaita!

Kisumun kodissa jälleen...

Eilen palattiin takaisin Kisumuun. Lähdettiin viime viikon torstaina lähettien kokoukseen Limuruun. Limuru sijaitsee melko lähellä Nairobia, joten ajomatka kesti lyhyen pysähdyksen kanssa noin 5-6 tuntia. Onneksi tie kuitenkin oli melko hyvä ja maisemat aivan uskomattoman kauniit! Korkeuserot olivat hurjan suuria, kun ajettiin ylös vuorella ja taas hetken kuluttua alas. Todennäköisesti juuri näistä korkeusvaihteluista johtuen sain kovan päänsäryn molempina matkustuspäivinä. Menomatkalla nähtiin valtava parvi vaaleanpunaisia flamingoja ja vilkkaasti liikennöidyn tien vieressä meitä olivat tervehtimässä myös seeprat. Ihmeellinen tämä Afrikan luonto!

Brackenhurstin hotelli-/kokouspaikka Limurussa oli mielettömän upea paikka! Se sijaitsee yli 2,2 kilometrin korkeudessa. Korkeuden huomasi pian hapenottokyvyn vaikeutena, koska ilma korkealla on jo melko ohutta. Ihanaa oli nukkua ilman moskiittoverkkoa, koska hyttyset eivät selviä hengissä noin korkealla. Meillä oli Marin kanssa yhteinen huone, jossa molemmilla oli oma parisänky. Totesimmekin pian, että kyseinen paikka voittaa Hiltonin (viiden tähden hotelli, jossa yövyimme ensimmäisen yön Nairobissa) mennen tullen.

Päivät Brackenhurstissa kuluivat melko pitkälti muutaman lähettiperheen lapsien kanssa. Meillä oli Marin kanssa ”paimennettavana” kolme 10-14-vuotiasta poikaa. Poikien kanssa pelasimme korttipelejä ja mölkkyä sekä leikimme piilosta ja kirkonrottaa. Pojat kävivät myös kokeilemassa muutamia kertoja seinäkiipeilyä. Iltaisin meillä oli yhteistä ohjelmaa koko porukan kanssa. Poikien kanssa oli ihan mukavaa leikkiä, mutta totesinpa jälleen kerran ettei lapsi-/varhaisnuorisotyö ole se mun juttuni. Äärimmäisen paljon nautin hetkistä, jolloin sain kuulla erilaisia tapahtumia lähetyskentältä. Oli todella antoisaa saada kuulla erilaisten lähettien työstä ja heidän kokemuksistaan. Kyllä se oma lähetyskutsu sai jälleen kerran vahvistusta.

Hiukan olen viime aikoina pohdiskellut tuon Lariam –malarialääkkeen sopivuutta. Olen huomannut, että vähän niin kuin tunteet olisivat kadonneet lääkkeen vaikutuksesta. Eihän se nyt kovin vakavaa ole, mutta olisi se kuitenkin kiva tuntea erilaisia tunteita enemmän. Luulisi ainakin, että Keniassa oleminen vaikuttaisi enemmän. Mutta seurailen nyt vielä tilannetta muutaman viikon ja vaihdan sitten lääkkeen, jos tilanne ei ole yhtään muuttunut.

Tänään vietämme vapaapäivää lepäilemällä kotona. Viime viikolla muuten vietin todella antoisan vapaapäivän lähistöllä sijaitsevalla Njanza –clubilla aurinkoa ottaen ja uiden. (Aurinkoa tosin sain jälleen kerran hiukan liikaa, koska selkä paloi, muttei onneksi pahasti.) Ihana paikka! Sisäänpääsymaksu eli päiväjäsenyyskään ei päätä huimaa (100ksh = 1 euro), joten tuota voi harrastaa enemmänkin. Huomenna lähdemme pitämään jälleen raamattupiiriä johonkin päin Länsi-Keniaa. Meillä on täällä Kisumussa tällä viikolla vieraana eräs raamattuopettaja Suomesta, joka on entinen Japanin lähetti. Äärimmäisen viisas nainen. Hänen juttujaan on ilo kuunnella!

Nyt lähden laittamaan pyykit kuivumaan, jotta saan vielä tänään silitettyä itselleni huomiseksi vaatteita. (Kaikki ulkona kuivatetut vaatteet pitää silittää, koska pihassamme on mangopuu. Mangopuun takia vaatteisiin saattaa munia mangokärpäsiä.)

Puskassa...

Nyt voin sanoa olleeni todellakin puskassa. Muutenhan aika on pitkälti kulunut kaupungissa. En tiedä, onko ”puskalle” jokin virallinen määritelmä, mutta mulle riittää se, että autolla ajettiin jossain, missä ei varmaan koskaan ennen oltu autoa edes nähty ja loput matkasta käveltiin, koska edes kunnollisella maasturilla ei määränpäähän asti päästy.

Torstaina siis olin kahden lähetystyöntekijän kanssa pitämässä raamattupiiriä. Matka oli vallan jännittävä kokemus. Alkumatka oli ihan normaalia paikallista asfalttitietä, joka tietysti poikkeaa aika paljon monttujensa puolesta suomalaisesta asfaltista. Asfaltin jälkeen alkoi mutatie. Onneksi oli jo jonkin verran kuivunut, sillä muuten autoa olisi ollut ihan mahdoton ohjata. Kyllähän auto tuossakin osittain kuivassa mudassa heitteli jonkin verran, mutta tiellä se kuitenkin pysyi. Mutaosuuden jälkeen alkoi tie, jota ei mun mielestä ehkä enää tieksi voi edes nimittää. Jyrkkää laskeutumista kivikossa oli useamman kilometrin ajan. Maasturilla siitä kuitenkin mentiin, vaikka aika hurjaa menoa olikin. Päästiin perille vuorten keskellä sijaitsevaan pihaan, jossa oli kaksi savitaloa ja ehkä noin 20 ihmistä. Olimme tulleet evankelista-diakoni –pariskunnan kotiin. Vastaanotto oli hyvin ystävällinen. Evankelista kertoi kauhistuttavan tapahtuman noin kuukauden takaa; häneen oli iskenyt salama. On suuri ihme, että mies on hengissä, koska isku oli valtava. Pitkään luultiinkin, ettei hän voi toipua, mutta niin vaan tuo mies oli jälleen voimissaan ja täynnä kiitollisuutta.

Raamattupiirissä kävimme läpi Vuorisaarnaa. Opetin kohdasta ”Te olette maailman valo”. Aika paljon puhuin siitä, mitä tekomme viestittävät sitoutumisestamme Jumalan Sanaan. Lakia täällä kuulemma saa julistaa paljon, jos haluaa opettaa Jumalan tahdosta. Kenialaiset kristityt usein ajattelevat, että on ihan normaalia esimerkiksi varastaa ja valehdella. Evankeliumi otetaan mielellään vastaan, mutta lakia ei.

Lauantaina olin kummilapsityötä organisoivan lähetystyöntekijän kanssa kotikäynneillä Luo-heimon parissa. Tapasimme lapsia ja huoltajia, joilla on kummi Suomessa. Oli valtavan hienoa nähdä, miten paljon kummien tuella ollaan saatu aikaiseksi. Tuettavat lapset pystyvät nyt käymään koulua ja perheessä on ruokaa joka päivä. Ihmiset olivat todella kiitollisia tästä avusta. Lapset olivat onnellisen oloisia, vaikka osa heistä oli menettänyt molemmat vanhempansa ja loput jommankumman. Eräs poika totesikin, että nyt hänen on vihdoin hyvä olla, kun joku huolehtii hänestä. Kyseinen poika oli asunut useita vuosia ilman vanhempiaan ja hankkinut rahaa ruokaan kalastamalla. Nyt tuo pieni poika oli kuitenkin saanut uuden kodin ja mahdollisuuden käydä koulua.

Lauantain vierailupaikkamme sijaitsivat myös melko vaikeiden kulkuyhteyksien päässä. Yhteen kotiin mennessämme ajoimme pitkään ilman tietä ja lopulta jouduimme jättämään auton muutaman kilometrin päähän kodista, koska ylitettävänä oli muutama puro, josta autolla ei päässyt. Lähdin tietysti innolla ensimmäisen ylittämään puroa ja onnistuin melkein kaatumaan purossa virtaavaan kuraliejuun, kun muta oli niin liukasta. Myös pitkä hame tuo omat haasteensa liikkumiseen. Onneksi paikallinen karjapaimen tuli ojentamaan paimensauvansa, joten sain siitä tukea. Pääsimme siis kuivina perille taloon. Talossa asui ainakin isoäiti, hänen lapsiaan ja seitsemän orpolasta. (Välillä on vähän vaikeaa tietää, ketkä ovat ns. ydinperhettä ja ketkä sukulaisia tai naapureita. Luo-heimon parissa perhekäsitys on vielä melko erilainen, koska he ovat moniavioisia eli miehellä voi olla useita vaimoja.) Yhdellä näistä talossa asuvista orpolapsista on kummi Suomessa. Tapasimme tämän pienen pojan, joka oli hyvin arka. Mulle kerrottiin myöhemmin, että lapset saattavat pelätä valkoihoisia, koska jostain kumman syystä aikuiset toisinaan pelottelevat lapsiaan sanomalla ”mzungut (eli valkoihoiset/länsimaalaiset) syövät lapsia”. Kamalaa!

Sunnuntaina oli vapaapäivä. Aamulla olimme englanninkielisessä jumalanpalveluksessa ja iltapäivällä syömässä kiinalaisessa ravintolassa. Pitääkin joskus yrittää kertoa enemmän näistä paikallisista jumalanpalveluksista. Aika paljon poikkeaa meininki meidän tavallisista sunnuntain messuista. Tuntuu vähän siltä, että messuja ei ole oikeastaan yhtään suunniteltu, paitsi ehkä saarnan osalta. Aika tilanneherkästi mennään eteenpäin.

Paljon olen jo ehtinyt oppinut kenialaisilta kristityiltä siitä, miten luonnollista on turvautua Jumalan apuun kaikessa. Ehkä osittain se selittyy sillä, että ihmisten elämäntilanteet pakottavat turvautumaan Jumalaan, koska esimerkiksi rahaa lääkärillä käymiseen ei välttämättä ole. Mutta jotenkin usko on vaan niin luonnollinen asia täällä kristityille. Kun mennään kylään kristittyyn kotiin, heti aletaan rukoilla yhdessä. Ihmiset janoavat kuulla opetusta Raamatusta ja haluavat oppia tuntemaan Jumalaa paremmin. He ovat todella kiitollisia saadessaan kuulla Jumalan Sanaa. Voi, kunpa meillä joskus Suomessakin olisi asia näin.

Tämän viikon ohjelma on vielä aika avoinna alkuviikon osalta. Torstaina lähdemme lähettien kokoukseen Limuruun, josta palaamme maanantaina. Ehkäpä sitten taas kirjoittelen lisää.

Tapahtumarikkaat päivät ja pimeät illat...

Päivät kuluvat täällä todella nopeasti. Illalla ihmettelee vaan, että juurihan vasta heräsin. Ehkä se johtuu siitä, että päivät sisältävät niin paljon uusia asioita. Ihan pelkät arkirutiinit vievät aikaa paljon kauemmin kuin Suomessa. Tiskaamiseen saa helposti kulumaan tunnin, kun ensin keittää kuumaa vettä, tiskaa astiat ja sen jälkeen keittää jälleen vettä, jotta saa huuhdeltua astiat. Meille ei siis jostakin syystä tule lainkaan lämmintä vettä. Tosin se ei edes harmita, koska jotenkin pelkkä kylmänkin veden saaminen on jo iso ilon aihe. Se ei nimittäin ole mikään itsestäänselvyys. Tälläkin viikolla on kahtena päivänä käynyt putkimiehiä vikaa tutkimassa. Osa syy veden ajoittaiseen puuttumiseen on kaupunki, joka laskee vain silloin tällöin vettä putkistoihin. Meillä on kuitenkin myös oma vesipumppu, mutta jostain syystä vettä ei sitäkään kautta oikein ole tullut.

Iltaisin on usein sähköt poikki. En tiedä johtuuko se siitä, että melkein joka ilta on ukkostanut. Illoiksi ei siis välttämättä kannata suunnitella erityistä ohjelmaa, johon tarvitaan sähköä. Eilen saimme kuitenkin katsottua elokuvan yhden lähetystyöntekijän luona, koska sähköt olivat vain hetken poikki. Ja olemme myös saunoneet muutamaan otteeseen täällä keskellä Afrikkaa, vaikka sauna sähköllä toimiikin. Miten se saunominen onkin niin ihanaa täällä!?

Lauantaina olimme koko päivän Ugandan rajalla pienessä kylässä. Tapasimme siellä orpolapsia ja heidän kasvattivanhempiaan. Lapsia oli varmaankin noin sata. AIDSin julmuus jotenkin konkretisoitui tuona päivänä. Harjoitteluohjaajamme kertoikin meille, että kyseinen alue kamppailee todella vakavan AIDS-ongelman kanssa. Tuosta kamalasta asiasta huolimatta päivä jätti positiivisen mielen. Kenialaiset ottivat meidät sydämellisesti vastaan. Ja se vieraanvaraisuus oli aivan uskomatonta. Ihmiset, jotka kamppailevat selvitäkseen hengissä nälänhädän keskellä, tarjosivat meille maistuvan aterian. Ateria sisälsi ugalia (maissipuuroa), sukuma wikia (jotakin pinaatin tapaista kasvista mausteliemessä) sekä kanaa. Ja kaikki tämä tietysti syötiin käsillä. Ruoka oli oikea juhla-ateria. Kerroimme lapsille Hyvästä Paimenesta, joka haluaa pitää huolta jokaisesta. Lisäksi jaoimme jokaiseen sijaiskotiin villahuovan. Lapset olivat harjoitelleet meitä varten erilaisia lauluja ja runoja. Vaikka en swahilin kielestä ymmärrä kuin muutaman sanan, niin esitykset olivat koskettavia. Pienen tulkkauksen avulla sain selville, että lapset lauloivat Jumalalle kiitosta. Ja mistä nämä pienet lapset kiittivät? He kiittivät näköaistista ja kuuloaistista. Kuinka usein me muistamme olla kiitollisia kyseisistä asioista?

Maanantaina olin yhden lähetystyöntekijän kanssa orpojen lastenkodilla. Lapset olivat aivan ihania. Meillä ei ollut lainkaan yhteistä kieltä, mutta kontakti syntyi siitä huolimatta. Eräällä pojalla oli pallo kädessä, joten viittelöin häntä heittämään pallon minulle. Poika heitti ja pian olinkin pelaamassa pallolla kymmenen lapsen kanssa, jotka kiljuivat ja nauroivat riemusta.

Olen pysynyt terveenä ja saanut muutamana yönä nukuttuakin ihan hyvin. Joskin herään edelleen moskeijan rukouskutsuun aamuyöllä. Mutta olen ajatellut, että ehkä sillä on tarkoituksensa, ja niinpä olen käyttänyt heräämisen hyödyksi ja rukoillut muslimeiden puolesta, jotta heillekin saisi Kristuksen sovitustyö kirkastua.

Mari on ollut hiukan kipeänä, joten häntä saisi erityisesti muistaa rukouksin. Ensin Marilla oli jokin vatsatauti tms. ja tänään haimme hänelle lääkäriltä silmätipat silmätulehdukseen. Muuten meillä on sujunut oikein hyvin. Tänään meillä oli muuten ensimmäistä päivää apulainen töissä. Hän siivosi ja teki meille hedelmäsalaattia tuoreista hedelmistä, jotka oli aamulla torilta hakenut. Täällä hedelmäsalaatti on kuin pala taivasta maan päällä. Ei taida säilykkeistä tehty hedelmäsalaatti tämän jälkeen enää maistua.

Huomenna lähdemme opettamaan Vuorisaarnaa erääseen raamattupiiriin. Pitääkin tästä lähteä valmistelemaan opetusta. Voikaa hyvin! Olette ajatuksissa ja rukouksissa!

Perillä...

Täällä sitä ollaan, lämpimässä tai ehkä jopa kuumassa Keniassa. Lämpömittari näyttää tällä hetkellä 26 astetta lämmintä ja alkaa olla jo melko pimeää. Päivällä tietysti on sitäkin lämpimämpi ja hiostavampi.

Matkamme sujui hyvin. Lennot olivat aikatauluissaan ja matkatavaratkin saapuivat samoilla lennoilla. Maanantaina olimme noin klo 21 Nairobissa, jossa lentokentällä aikaa kului ehkä tunnin verran papereiden ja matkatavaroiden tarkistuksissa. Olimme etukäteen hiukan pelänneet, miten saisimme luotettavan taksin, joka veisi meidät hotellillemme. Oli ihanaa huomata, että tämäkin asia oli Taivaan Isän käsissä. Saimme taksikuskiksemme mukavan nuoren miehen Johnin, joka kuljetti meidät turvallisesti hotelliimme pimeässä Nairobissa. John kertoi, että näemme nyt kaksi vallan erilaista Nairobia, koska pimeällä Nairobi on melko hiljainen. Ja yllätyshän se olikin kun aamulla heräsimme hotelli Hiltonissa ja katsoimme kadulle. Katu oli täynnä autoja, ihmisiä, polkupyöriä ja vaikka mitä. (Hilton on muuten viiden tähden hotelli, joten vallan kummallinen valinta opiskelijabudjetille. Olimme kuitenkin Marin kanssa päättäneet, että kerran elämässään kai voi nukkua hienosti. No, eipä se Hilton nyt mikään kovin erityinen ollut, mutta emme me myöskään mitään ko. hotellista maksaneet. Outoa. Meillä on kuitti maksusta heinäkuulta, mutta summaa ei ole koskaan veloitettu.) Luottokuskimme John tuli hakemaan meitä lentokentälle yhden jälkeen. En ole milloinkaan pelännyt auton kyydissä niin paljon kuin silloin Nairobin ruuhkassa. Mutta selvisimme. Kiitos, Isälle, varjeluksesta!

Kisumuun saavuimme siis tiistaina klo 18.00. Lentokentällä meitä ei suinkaan ollut ensimmäisenä vastassa harjoitteluohjaajamme Tuula, vaan yli-innokkaat kenialaiset, jotka heiluttivat minkä jaksoivat meille mzunguille eli valkoihoisille. Tuula tuli kuitenkin pian ja ajoimme suoraan kotiimme Milimaniin. Meillä on aivan ihastuttava koti ja mielettömän upea piha, joka on melkein kuin jostain luontodokumentista. Meitä ja kotiamme vartioi sekä pihamies Charles että ihanat koirat Salli ja Kallu. Koirat ovat luonteeltaan aivan kuin minä ja Mari. :D

Näiden päivien aikana olemme saaneet kokea ja nähdä vaikka mitä. Olemme muun muassa saunoneet, tappaneet hämähäkkejä, paistaneet lettuja, istuneet maahanmuuttovirastossa useita tunteja, tutustuneet ihaniin kenialaisiin ja ajelleet ympäri kaupunkia. Tänään meidän oli tarkoitus käydä `moikkaamassa piispaa`, mutta piispa ei ollut paikalla. Palaamme asiaan myöhemmin uudelleen.

Huomenna lähdemme koko päivän reissulle Ugandan rajalle. Viemme orpolapsille ja heidän sijoitusperheilleen huopia. Siellä meidän on myös Marin kanssa tarkoitus pitää ensimmäinen raamattuopetus englanniksi, jota sitten tulkataan ainakin swahiliksi.

Nyt lähdemmekin valmistelemaan opetusta. Toivottavasti sen jälkeen pääsee enemmän tai vähemmän kylmään suihkuun ja vihdoin sitten myös nukkumaan. Nukkuminen onkin varsinainen taitolaji täällä. Häiriötekijöitä ovat muun muassa kuumuus, heinäsirkkojen valtavan kova siritys, kukon kieunta ja koirien haukunta. Jos näiltä kaikilta häiriötekijöiltä saa nukuttua, niin viimeistään klo 4.30 herää moskeijan rukouskutsuun. Ei kauheen kivaa! Väsymyksestä huolimatta olen varsin onnellinen täällä!

Niin, ja se osoite vielä, kun jokunen on sitä tiedustellut eli posti tulee perille (kai) kun kirjoittaa kuoreen: Anu Melkkala, P.O.Box 1203, 40100 Kisumu, Kenya.

Palailen taas, kun sähköt toimii ja on aikaa kirjoittaa. Olette rakkaita!

Viimeinen ilta Suomessa...

Istutaan Tiina kanssa kotona ja katsellaan Afrikka-leffoja. Elokuvat on tietysti vain elokuvia, mutta saa niillä vähän tunnelmaa luotua. Tosin, ei tuo elokuvamaailma ihan kamalasti kuitenkaan tällä hetkellä kiehdo, kun tietää että ihan pian pääsee itse näkemään ja kokemaan Kenian todellisuuden.

Kulunut viikonloppu on ollut täynnä herkkiä tunteita. On ollut ihanaa viettää aikaa rakkaiden ystävien kanssa, mutta haikeaa on ollut jättää jäähyväisiä. Kiitos myös kaikista puheluista ja hyvän matkan toivotuksista eri keinoin! Vaikka kolme kuukautta on oikeasti aika lyhyt aika, niin pitkä välimatka tekee lähtemisen vaikeammaksi. Olen kuitenkin onnellinen, että saan kokea näitä ikävän tunteita. Luulenpa, että ilman näitä tunteita, mulla ei olisi elämässäni näin paljon rakkaita ihmisiä, joita jäisin kaipaamaan.

Olen kiitollinen kaikista rukouksista lähellä ja kaukana! Tuntuu hyvältä lähteä rukouksella valmistettuun aikaan. Tiedän, että Taivaan Isä pitää musta huolen niin Keniassa kuin täällä Suomessakin.

Seuraavan kerran sitten kirjoittelenkin teille tuhansien kilometrien päästä. Saa nähdä, milloin pääsen seuraavan kerran tietokoneelle, jossa on toimiva nettiyhteys. Vaikka yhteyden pitäminen tulevina kuukausina saattaa olla hitaampaa ja harvempaa kuin Suomessa, niin voitte olla varmoja, että olette ajatuksissani ja rukouksissani joka päivä! Olette rakkaita!

Viikko vielä...

Jos Luoja suo ja suunnitelmat toteutuvat, viikon kuluttua tähän aikaan olemme Marin kanssa Nairobissa, Kenian pääkaupungissa. Lentomme lähtee siis aikataulun mukaan ensi maanantaina klo 7.45 Suomesta. Lontoossa on edessä pikainen vaihto (1,5h). Ja Nairobiin lennon on tarkoitus laskeutua klo 21.00. Mikäli matkatavaramme saapuvat, eivätkä esimerkiksi jää Lontooseen, meidän pitäisi päästä melko nopeasti matkaamaan lentokentältä noin 15 kilometriä hotellillemme. Jatkamme matkaa ”kotikaupunkiimme” seuraavana päivänä. Lento Nairobista Kisumuun kestää vain 50 minuuttia. Kisumun lentokentällä meitä pitäisi olla vastassa harjoitteluohjaajamme Tuula.

Kuluneet päivät ovat tuntuneet ikuisuudelta. Viime ajat ovat olleet melko raskaita henkisesti. Toisinaan oon pohtinut, mitä ihmettä oikein olen tekemässä. Välillä oon oikeasti vaan ajatellut, että sitä on tekemässä elämänsä suurinta virhettä. Mutta onneksi enemmän on ollut niitä päiviä ja hetkiä, kun oon vaan odottanut, että pääsisi jo lähtemään. Kamalan paljon koulujuttuja, matkavalmisteluita ja kaikenlaista muuta, mikä on tuottanut stressiä. No, kohta tää kai onneksi helpottaa. Odotan mielettömän paljon uutta kulttuuria, ihmisten kohtaamista, lämpöä, ihmeellisiä maisemia ja kasvattavia kokemuksia. Haluan olla palvelemassa niillä lahjoilla, joita mulle on annettu. Suurin rukoukseni onkin, että Jumala käyttäisi mua rakkautensa välikappaleena.

Unelma Keniasta...

Unelma Keniasta syntyi joulukuussa 2006, kun näin Kertomus Keniasta –dvd:n. Kuvittelin itseni noihin samoihin maisemiin ja tilanteisiin. Silloin huokasin: ”jos Jumala suot, niin tuolla haluan olla jonakin päivänä”. Kevään 2007 aikana mietin, miten voisin päästä Keniaan. En halunnut lyhyelle lomamatkalle, vaan kunnolla tutustumaan elämään ja ihmisiin Keniassa. Loppukeväästä olin päättänyt, että selvitän tulevana syksynä, josko opintoihin liittyvän kansainvälisen harjoittelun voisi suorittaa Keniassa.

Kesällä 2007, eräänä aurinkoisena päivänä, luokkakaverini Mari soitti ja kysyi: ”otatko mut mukaasi Keniaan?”. (Olin kevään aikana ääneen puhunut unelmastani muutamille luokkakavereilleni.) Vastasin Marille myöntävästi. Tästä käynnistyi yhteinen matkamme Marin kanssa kohti kansainvälistä harjoittelua Keniassa. Valmistautumisesta ja siitä varsinaisesta harjoittelusta voit lukea ajatuksiani ja kokemuksiani tämän blogin kautta.

Lähtöömme on vajaa neljä viikkoa. Paljon on vielä tehtävää ennen sitä. Mutta mitä tähän mennessä sitten on tapahtunut? Syyskuussa 2007 laitoimme eteenpäin hakemuksemme kv-harjoittelun suorittamisesta Keniassa. Syyskuussa tapasimme myös SLEY:n (Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys) työntekijän, joka kertoi meille harjoittelumahdollisuuksista Keniassa. Marraskuussa meitä haastateltiin Diakin puolesta. Olimme tehneet Marin kanssa paljon pohjatyötä hakemuksien suhteen, joten haastattelu oli varsin lyhyt. Diakin kv-koordinaattori sanoi lähettävänsä paperimme eteenpäin. Joulukuussa kävimme vielä SLEY:llä haastattelussa. Melko pian sen jälkeen tulikin sitten myönteinen päätös harjoittelumme suorittamiselle Keniassa.

Joulukuun lopussa Keniasta alkoi kuulua ikäviä uutisia. Presidentinvaalien seurauksena oli syntynyt heimojen välisiä taisteluita ja mellakoita. Ihmisiä kuoli paljon ja monet jäivät kodittomiksi. Tilanne vaikutti jossain vaiheessa melko epätoivoiselta. Tammikuussa havahduin omaan itsekkyyteeni. Huomasin rukoilevani paljon Kenian tilanteen puolesta. Taustalla vaikuttivat kuitenkin omat itsekkäät ajatukseni. Pelkäsin, että levottomuuden vuoksi harjoittelumme ei välttämättä onnistuisikaan Keniassa. Itsekkäistä ajatuksistani huolimatta päätin jatkaa rukousta Kenian puolesta, luottaen siihen, että Jumala näkee itsekkyytenikin läpi.

Ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen asiat lähtivät konkreettisesti liikkeelle. Huhtikuussa saimme sähköpostia Keniasta, harjoittelumme ohjaajalta Tuulalta. Tuula toivotti meidät tervetulleiksi Keniaan, muistuttaen samalla maan epävakaasta tilanteesta. Hankimme heti Helsinki-Nairobi-Helsinki -lentoliput Kilroyn kautta peruutusturvalla, jos Kenian tilanne vielä tulisi muuttamaan lähtöämme.

Kenian sisäisen jatkolennon hankimme vasta heinäkuussa, samoin kuin huoneen yhdeksi yöksi viiden (5) tähden Hilton –hotellista Nairobista!!! Ei ehkä ihan tuo hotelli opiskelijabudjettiin ole mitoitettu, mutta eiköhän sitä kerran elämässään voi nauttia luxusmajoituksesta. Kenian sisäisen lennon hankkiminen netin kautta piti olla ihan helppo juttu. Ja ehkä se olikin liian helppo. Onnistuin nimittäin varaamaan 16 lentolippua välille Nairobi-Kisumu. No, onneksi Kilroylla onnistuivat peruuttamaan ylimääräiset liput.

Tulemme siis asumaan Kisumussa, läntisessä Keniassa. Kisumu sijaitsee juuri päiväntasaajan alapuolella, joten lämpötilat ovat oletettavasti tarpeeksi korkeat (öin ja päivin noin +30 astetta). Harjoittelumme sisältökin alkaa hiljalleen hahmottua. Pääsemme tutustumaan SLEY:n tekemään työhön, joka on melko monipuolista. Harjoitteluohjaajamme Tuulan työtehtäviin kuulu Raamattu- ja katekismusopetusta sekä kotikäyntityötä, erityisesti lasten ja naisten parissa. Työn piirissä on myös paljon aidsorpoja sekä leskiä. Yhdessä kenialaisten työntekijöiden ja vastuunkantajien kanssa annetaan sielunhoitoa ja jaetaan aids tietoutta seminaarien yhteydessä. Tulemme olemaan paljon Tuulan mukana hänen työssään. Lisäksi pohditaan, josko meidän olisi mahdollista työskennellä hetken aikaa katulapsikoulussa tai kehitysvammaisten koulussa. Mielenkiintoiselta vaikuttavat kaikki suunnitelmat. Katsotaan, mitä niistä muotoutuu.

Hurjan paljon on tullut hoidettua asioita syksyyn liittyen. Ja monia juttuja on vielä hoidettavana ennen lähtöä. Onneksi lentoliput, majoitukset, rokotteet, vakuutukset ja viisumiasiat on hoidettu ajoissa, joten loppu on vain hienosäätöä suurien kokonaisuuksien sisällä. Diakin kv-tehtävät aiheuttavat vielä harmaita hiuksia, mutta eiköhän niistäkin selvitä.

Tässä vaiheessa esitän sydämelliset kiitokset rakkaille Lauralle ja Tiinalle kaikesta avustanne matkajärjestelyiden suhteen! Ja Iskälle suurin kiitos siitä, että Hän on oikeita ovia avannut ja johdattanut! Kiitos, Herra, että kuljet mun vierelläni!