Puskassa...

Nyt voin sanoa olleeni todellakin puskassa. Muutenhan aika on pitkälti kulunut kaupungissa. En tiedä, onko ”puskalle” jokin virallinen määritelmä, mutta mulle riittää se, että autolla ajettiin jossain, missä ei varmaan koskaan ennen oltu autoa edes nähty ja loput matkasta käveltiin, koska edes kunnollisella maasturilla ei määränpäähän asti päästy.

Torstaina siis olin kahden lähetystyöntekijän kanssa pitämässä raamattupiiriä. Matka oli vallan jännittävä kokemus. Alkumatka oli ihan normaalia paikallista asfalttitietä, joka tietysti poikkeaa aika paljon monttujensa puolesta suomalaisesta asfaltista. Asfaltin jälkeen alkoi mutatie. Onneksi oli jo jonkin verran kuivunut, sillä muuten autoa olisi ollut ihan mahdoton ohjata. Kyllähän auto tuossakin osittain kuivassa mudassa heitteli jonkin verran, mutta tiellä se kuitenkin pysyi. Mutaosuuden jälkeen alkoi tie, jota ei mun mielestä ehkä enää tieksi voi edes nimittää. Jyrkkää laskeutumista kivikossa oli useamman kilometrin ajan. Maasturilla siitä kuitenkin mentiin, vaikka aika hurjaa menoa olikin. Päästiin perille vuorten keskellä sijaitsevaan pihaan, jossa oli kaksi savitaloa ja ehkä noin 20 ihmistä. Olimme tulleet evankelista-diakoni –pariskunnan kotiin. Vastaanotto oli hyvin ystävällinen. Evankelista kertoi kauhistuttavan tapahtuman noin kuukauden takaa; häneen oli iskenyt salama. On suuri ihme, että mies on hengissä, koska isku oli valtava. Pitkään luultiinkin, ettei hän voi toipua, mutta niin vaan tuo mies oli jälleen voimissaan ja täynnä kiitollisuutta.

Raamattupiirissä kävimme läpi Vuorisaarnaa. Opetin kohdasta ”Te olette maailman valo”. Aika paljon puhuin siitä, mitä tekomme viestittävät sitoutumisestamme Jumalan Sanaan. Lakia täällä kuulemma saa julistaa paljon, jos haluaa opettaa Jumalan tahdosta. Kenialaiset kristityt usein ajattelevat, että on ihan normaalia esimerkiksi varastaa ja valehdella. Evankeliumi otetaan mielellään vastaan, mutta lakia ei.

Lauantaina olin kummilapsityötä organisoivan lähetystyöntekijän kanssa kotikäynneillä Luo-heimon parissa. Tapasimme lapsia ja huoltajia, joilla on kummi Suomessa. Oli valtavan hienoa nähdä, miten paljon kummien tuella ollaan saatu aikaiseksi. Tuettavat lapset pystyvät nyt käymään koulua ja perheessä on ruokaa joka päivä. Ihmiset olivat todella kiitollisia tästä avusta. Lapset olivat onnellisen oloisia, vaikka osa heistä oli menettänyt molemmat vanhempansa ja loput jommankumman. Eräs poika totesikin, että nyt hänen on vihdoin hyvä olla, kun joku huolehtii hänestä. Kyseinen poika oli asunut useita vuosia ilman vanhempiaan ja hankkinut rahaa ruokaan kalastamalla. Nyt tuo pieni poika oli kuitenkin saanut uuden kodin ja mahdollisuuden käydä koulua.

Lauantain vierailupaikkamme sijaitsivat myös melko vaikeiden kulkuyhteyksien päässä. Yhteen kotiin mennessämme ajoimme pitkään ilman tietä ja lopulta jouduimme jättämään auton muutaman kilometrin päähän kodista, koska ylitettävänä oli muutama puro, josta autolla ei päässyt. Lähdin tietysti innolla ensimmäisen ylittämään puroa ja onnistuin melkein kaatumaan purossa virtaavaan kuraliejuun, kun muta oli niin liukasta. Myös pitkä hame tuo omat haasteensa liikkumiseen. Onneksi paikallinen karjapaimen tuli ojentamaan paimensauvansa, joten sain siitä tukea. Pääsimme siis kuivina perille taloon. Talossa asui ainakin isoäiti, hänen lapsiaan ja seitsemän orpolasta. (Välillä on vähän vaikeaa tietää, ketkä ovat ns. ydinperhettä ja ketkä sukulaisia tai naapureita. Luo-heimon parissa perhekäsitys on vielä melko erilainen, koska he ovat moniavioisia eli miehellä voi olla useita vaimoja.) Yhdellä näistä talossa asuvista orpolapsista on kummi Suomessa. Tapasimme tämän pienen pojan, joka oli hyvin arka. Mulle kerrottiin myöhemmin, että lapset saattavat pelätä valkoihoisia, koska jostain kumman syystä aikuiset toisinaan pelottelevat lapsiaan sanomalla ”mzungut (eli valkoihoiset/länsimaalaiset) syövät lapsia”. Kamalaa!

Sunnuntaina oli vapaapäivä. Aamulla olimme englanninkielisessä jumalanpalveluksessa ja iltapäivällä syömässä kiinalaisessa ravintolassa. Pitääkin joskus yrittää kertoa enemmän näistä paikallisista jumalanpalveluksista. Aika paljon poikkeaa meininki meidän tavallisista sunnuntain messuista. Tuntuu vähän siltä, että messuja ei ole oikeastaan yhtään suunniteltu, paitsi ehkä saarnan osalta. Aika tilanneherkästi mennään eteenpäin.

Paljon olen jo ehtinyt oppinut kenialaisilta kristityiltä siitä, miten luonnollista on turvautua Jumalan apuun kaikessa. Ehkä osittain se selittyy sillä, että ihmisten elämäntilanteet pakottavat turvautumaan Jumalaan, koska esimerkiksi rahaa lääkärillä käymiseen ei välttämättä ole. Mutta jotenkin usko on vaan niin luonnollinen asia täällä kristityille. Kun mennään kylään kristittyyn kotiin, heti aletaan rukoilla yhdessä. Ihmiset janoavat kuulla opetusta Raamatusta ja haluavat oppia tuntemaan Jumalaa paremmin. He ovat todella kiitollisia saadessaan kuulla Jumalan Sanaa. Voi, kunpa meillä joskus Suomessakin olisi asia näin.

Tämän viikon ohjelma on vielä aika avoinna alkuviikon osalta. Torstaina lähdemme lähettien kokoukseen Limuruun, josta palaamme maanantaina. Ehkäpä sitten taas kirjoittelen lisää.